Tehtiin Muulin kanssa ihan huomaamatta maastoennätys, 40 kilometriä!

Kaikki postauksen kuvat otti Veera Kopakkala, @vk.hevoskuvaus, kiitos! Kuvat on kaikki otettu siellä hiekkakuopilla, eli ei Veera sentään jalkamieheksi lähtenyt messiin.

Viime viikonloppuna meillä piti olla matkaratsastuskilpailut, mutta koko kisat peruttiin ja oltiin tallikaverini Anskun kanssa että mitäs nyt kun kumpikin + Armaksen omistaja oli buukannut päivän kisahommiin. Suunnitelma keksittiin nopeasti, tekisimme keskenämme astetta pidemmän maaston ja saisimme paikan päälle myös välihuollon sekä ratsuille että ihmisille!

Ilman huoltoa ei nimittäin tuollaista matkaa kannata lähteä tekemään, siinä mennään jo riskirajoille jos tuollainen reissu tehtäisiin ilman kunnollisia taukoja. Riskinä on ainakin mahahaava ja Muulin kohdalla yleinen nuutuminen ja kuivuminen.

Meillä oli kohteena n 15 kilometrin päässä sijaitsevat hiekkakuopat, jossa olen käynyt Muulin kanssa ennenkin. Mm nämä upeat kuvat on otettu hiekkakuopilla. Aiemmin olen vain mennyt trailerilla joko koko matkan tai ainakin osittain, nyt olisi ensimmäinen kerta, kun ratsastettiin sinne ihan koko matka.

tässä näkyy pieni hepulointi

Saavutaan kohteeseen, tuossa puomilla pidettiin huoltotauko ja siihen sai Muulin näppärästi kiinni, minulla oli sitä varten riimu mukana.

Reitti on ihan ok, eli ei siinä mitään, mutta jos haluaa hiekkakuopista nopeimman askellajin kanssa nauttia, voi siinä heikompikuntoinen hevonen heittää hanskat tiskiin kun kotiinkin pitäisi vielä taapertaa. Onneksi Muuli ja Armas ovat rautaisessa kunnossa.

Meillähän on tältä syksyltä pohjilla jo pari pidempää maastoa, n 20 km ja 25 km emmekä tottapuhuen kuvitelleet että 40 menisi rikki, mutta niin se vain meni kun rallattiin vähän hiekkamontulla ja kotimatkallakin meno oli vähän haparoivaa, tosin sen ansiosta kuljettiin aivan upean kallion läpi!

Lähdettiin tallilta matkaan tasan kymmeneltä. Päivä oli ihana ja aurinkoinen, mutta laitoin Muuliin heijastimia useamman kappaleen. Heijastinloimen jätin kuitenkin kotiin, se kun on sitä mallia, mitä joutuu edestä nyppimään säästä irti ja sittenkin pelottaa, ettei ompelemani parempi tarra pidä. Loimi on lisäksi kevyesti topattu ja arvelin sen olevan tähän päivään liian kuuma.

Otin liivin taskuun varmuuden vuoksi varavirtalähteen ja koska Equilab kaatui käynnistäessä, laitoin Sports Trackerin nauhoittamaan reittiä. Itseasiassa nauhoitin erikseen menomatkan, paluumatkan ja montuilla tekemämme kuviot.

Menomatka oli aikalailla tasan 15 kilometriä ja sisälsi puolivälissä sellaisia yllätyksiä, että Muuli tuntui olevan vähän kakkahädässä (mutta mitään ei tullut vaikka ratsastin sen metsän puolelle) ja sitten se yritti pari kertaa kääntyä valitsemaansa kohteeseen. Olemme käyneet pari kertaa erään tutun hevosenpitäjän pihalla ja maastoilleetkin yhdessä, sen talon kohdalla Muulilla oli erittäin vahva tahto kääntyä kannoillaan ympäri ja mennä Jaanan pihamaalle. Tämä tuli aikalailla puskista ja pyörittiin siinä sitten vähän ympyrää ennen kun Muuli tajusi ettemme todellakaan ole menossa sinne hevosia moikkaamaan.

Tietenkin siinä samalla ajattelin, että nytkö tämä on jostain kipeä, koska äkkinäiset suunnanmuutoksethan ovat kivun merkki. Mutta jotta hevonen varmasti olisi kivuissaan, pitäisi sillä olla muitakin oireiluja eli muutakin ei-toivottua käytöstä. Kun päästiin jatkamaan matkaa, se ravaili taas omaa mummoraviaan korvat hörössä.

Korjailin Muulin kavioita aiemmin samalla viikolla, joten varustin sen Cavallon Trekeillä tälle maastolle, ettei reissu tyssäisi ainakaan säteiden arkomiseen. Takakavioiden oikaisussa jouduin nimittäin pakittamaan kantoja aikalailla ja tämä taas sai aikaan sen, että säteelle todellakin tuli maakosketus.

Tuo ensimmäinen 15 kilometriä kuljettiin kahteen tuntiin, olisimme olleet nopeammin ja lyhyemmin perillä mutta harhauduin Kaukasissa yhdessä risteyksessä ja käytiin tsekkaamassa varmuuden vuoksi pari muutakin tietä, mutta ei tietenkään sitä oikeaa.

Tätä kuvaa kun oikein tarkasti katsoo niin näkee Muulin bootsin tuolla meidän takana maassa

Ja tässä hain bootsin ja totesin sen olevan rikki.

Näihin kuviin kiinnitin bootsit ihan vaan satulaan.

Montulla otettiin ensin hieman kuvia ja sen jälkeen siirryttiin huoltotauolle, jonka meille tarjosivat Armaksen omistaja ja Anskun äiti. Saatiinkin aivan huippupalvelua ja hyvät eväät kaikille osapuolille! Hiekkamontuilla oltiin yhteensä kaksi tuntia ja siihen sisältyi siis pitkä tauko ja kuvien ottaminen. Meillä oli ratsuille myös tietenkin mashijuomat elektrolyytillä ja Ikea-kassi puolillaan kuivaa- ja säilöheinää. Heinä ja juomat upposivat hyvin, mutta mukaan otettu ihan raaka kylmä vesi ei maistunut ollenkaan.

Tässä kuvassa taidan selittää ns suu vaahdossa muulien ominaisuuksista sivulliselle ulkoilijalle.

 

Nämä kolme kuvaa olivat muuten sittenkin mun ottamia, uusi puhelimeni ottaa tällaisia hyvinkin laajoja kuvia.

Veera tarjoilee Muulille energiajuomaa

Hiekkakuopilla laukkailu sai aikaan myös varusterikon. Jo kertaalleen nippusiteillä korjaamani bootsi luovutti (tai oikeastaan ne nippusiteet luovuttivat) ja lensi jalasta. Onneksi Annalla oli autossaan mukana nippuside, niin sain bootsin korjattua kotimatkalle. Kyseinen mono oli kyllä silläkin matkalla mennyt rikki (nippuside oli pettänyt), mutta pysyi mukana ja kotona huomasin, että se onkin kärjeltä puhki, joten lähti samantien tossujen taivaaseen.

Cavallot ovat kyllä kestäneet älyttömän hyvin, ostin ne jo valmiiksi käytettyinä eikä ihan kaikki saumat olleet enää kiinni ommeltu, joten siihen nähden ovat olleet kyllä joka eurosen arvoiset. Olin maksanut neljästä slim-bootsista keväällä 2019 yhteensä 100 euroa. Ja nuo ovat olleet kaikista käytetyimmät meillä.

Reissun aikana tapasimme myös pari ulkoilijaa joista molemmat tunnistivat Muulin muuliksi! Toinen oli huoltopaikalla ja juteltiin ratsastamisesta ja muuleista pitkät pätkät. Minähän en siis maastossa mitenkään korjaile ihmisiä, jos joku sanoo että ompa hieno heppa niin kiitän vain ja jatkan matkaa, mutta jos joku kysyy korvista, kerron sitten että tämä onkin muuli.

Kiivettiin hiekkakasalle kuvia varten

naureskeltiin alastullessa että käveleepä Muuli hienosti, oikein katsoo mihin menee.

no.. piehtaroimaanhan se oli menossa. Tulin alas ja vain toinen kylki meni hiekkaiseksi.

Tai ehkä kerronkin jatkossa että Muuli osaa mennä makuulleen selkäännousussa!

Tauon jälkeen jatkoimme siitä sitten matkaa. Kiersimme vähän kuoppaa, mutta hiekkaa oli viimenäkemän jälkeen kaivettu lisää ja mielestäni yksi polku oli kadonnut kokonaan. Montussa oli myös muutama mopoilija, joten emme halunneet mennä keskelle sähläämään. Kotimatkalle lähdettiin reittiä, jota meidän oli tarkoitus tullakin ja sehän olikin ihan selkeä, eli neljästä tiestä juuri se, jota ei lähdetty kokeilemaan. Olin nauhoittanut reitin edelliskerralla ja se on minulla Google Mapsissa, mutta Kaukas on jonkinlaisessa gps-pimennossa ja näytti sijaintimme 100 metriä pellon puolelle.

Maisemat ja reitit olivat timanttia ja vieläkin jaksan fiilistellä sitä upeaa auringonpaistetta, joka saatiin! hupparissa meinasi tulla ihan kuuma.

Mentiin kotimatkalla myös pari muuta kohtaa hieman eri reittiä kuin tullessa ja siellä sitten päädyttiin lopulta mykistävän upeaan paikkaan korkean kallion päälle! En ihmettele että sinne oli kasailtu kivistä nuotiopaikkoja, tosin samaan aikaan puissa oli ainakin 10 eri lappua kertomassa, että avotulen teko on kielletty. Ja aika rumaa jälkeä siitä tulisikin jos tuli lähtisi leviämään. Ihastelimme hetken maisemaa ja lähdimme palailemaan alas. Lasku tuntui jotenkin loputtomalta, mutta Muuli oli liekeissä.

Sehän kulkee todella näppärästi kivikkoisilla poluilla ja laskeutuu sulavasti suurtenkin kivien päältä alas. Muuli pitää pään alhaalla ja katsoo selvästi, mihin se on menossa ja minä tietenkin annan sille täysin pitkät ohjat, jotta se voi valita parhaan reitin.

Tää on kaikinpuolin aivan ihana kuva! Kiitos Veera kun tulit kuvailemaan!

Tässä on pieni hepulitilanne taas

Sain itseasiassa tästä aiheesta Tiktokissa kysymyksen erääseen videoon. Kysyjä kummasteli hieman, miksi ratsastan ilman tuntumaa, kun menin maastossa. Vastasin, että en uskaltaisi ratsastaa ratsulla, joka vaatii koko ajan tuntumaa. Minähän en ns ratsasta maastossa, vaan touhu on juurikin sitä pahamaineista matkustelua. Mutta mulle maastoilu ja matkustaminen on tämän harrastuksen Se juttu miksi edes harrastan. Jos minut olisi tuomittu kiertämään ratsastuskenttää koko elämäni, olisin jo aikoja sitten ryhtynyt pelastamaan hylättyjä kissoja.

Matkaa tehtiin aika rauhalliseen tahtiin, mutta pitkiä ravipätkiä otettiin myös. Armas on sen verran reipas menijä, että me Muulin kanssa laukkasimme ravipätkistä suurimman osan ja käynnissäkin jouduin ravailemaan koko ajan kiinni. Mutta silti Muuli loppuun asti tarjoili ravia pienistäkin vihjeistä. Tulipahan siirtymätreeniä koko rahalla.

En estele Muulia jos se vauhdissa nappaa puun lehtiä suuhunsa, mutta jostain syystä se ei ollut kovinkaan ahnaan oloinen. Välillä maastoilu on ollut aivan tuskaa kun sen pää napsii heinää maasta jopa laukassa. Ja olen siis ottanut Muulin ratsastukseen virikelaitumelta, joten sen mahalaukku ei todellakaan ole ollut tyhjä.

Kotimatkaan käytettiin yhteensä kolme tuntia, mutta matkakin oli pidempi, nimittäin 20 kilometriä. Se itseasiassa yllätti, koska ei matkan ollut tarkoitus olla ihan niin pitkä. Tallilla katsoimme kumpikin appejamme että mitä ihmettä, 40 km meni tosiaan rikki! Tai no mulla taisi näyttää 39,9 mutta pyöristän sen neljäänkymppiin.

Kotitallilla kumpikin ratsu sai juomaa taas eteensä, Muuli sai huuhtelun hikikohtiin ja vielä loimen päälle loppupäiväksi. Ratsut vapautettiin virikelaitumelleen heinäkasojen ääreen, oli varmast hyvä että ne pääsivät vielä liikuskelemaan omaan tahtiinsa pariksi tunniksi ennen karsinaan tuloa.

Seuraavana päivänä Muulilla oli reipas ohjasajo ja juoksutus. Ja reippaus tapahtui nyt nimenomaan askellajissa käynti. Olin todella tyytyväinen Muulin käyntiin, se astui selkeästi yli ja kulki koko kroppansa läpi. Sitä ei tarvinnut koko ajan maiskutella kulkemaan reippaammin, vaan se teki sen luonnostaan. Ravi oli kuitenkin alkuun aika lyhytaskelista mummoravia, mutta siihenkin sain reippaampaa ja letkeämpää menoa. Varsinkin kun aloin palkata Muulia siitä, kun se venytti päätään eteen ja alas (en käytä apuohjia pitämään päätä takana), se tarjosi sitä sitten koko ajan ja pystyi kulkemaan pää alhaalla kokonaisen ympyrän jopa kentän pelkopäädyssä!

Muuli oli jaloistaan aivan kuiva, kuiten oikeastaan aina ja vaikutti muutenkin terveeltä. Selkäänsä se ei aristellut eikä pyörinyt esimerkiksi harjatessa. Arvelin sen kipeytyvän edes jostain, koska onhan tuollainen maasto sille ihan älyttömän raskas. Kantaa nyt ihmistä ja painavaa satulaa selässä jne. Mutta ei, Muuli oli ihan normaali oma itsensä. Jos noita painorajoja katsoo niin Muuli painanee noin 420 kiloa ja minä, vaatteeni ja länkkäsatula lienemme yhteensä 68 kiloa. Tuo tekee 16% Muulin painosta ja tämän enempää en selkäänlastaisi kuin satunnaisesti kevyeen työskentelyyn.

Reissu oli kaikkiaan tosi onnistunut. Muuli ja Armas ovat rautaisia ammattilaisia mitä tulee vaellusratsastukseen. Olen melko varma että onnistuimme toteuttamaan matkan hevosystävällisesti rauhallisessa tahdissa pitkän tauon kera. Armaskin oli seuraavan päivän maastoratsastusreissulla edennyt oikein mielellään ja oli ollut kunnossa kaikin puolin muutenkin.

Seuraava maastokoettelemus meillä on Muulin kanssa jo nyt viikonloppuna. Toteutan hyvin pitkäaikaisen haaveeni ja kuskaan Muulin Heinolaan "kotikotiin", tai itseasiassa naapurissa olevalle tallille, jossa on monen vuoden tauon jälkeen taas hevosia! Pääsen siellä sitten fiilistelemään vanhoja tuttuja maastoreittejä ja tietty tuo tallikin on tuttu, olen siellä aloittanut hevosharrastukseni aikoinaan suunnilleen 2001. Nyt talli on rempattu aivan kokonaan ja näen sen uljaudessaan ensimmäisen kerran! Tallin touhua voi kurkata Instan kautta, @lusinratsutila .