Maastoratsastus on mielestäni parasta hevosharrastuksessa ja nykyään alueellamme toimii myös siihen panostava yhdistys!

Näillä vermeillä startattiin maastoon viime sunnuntaina.
Kuva: Veera Kopakkala / @vk.hevoskuvaus

Me Muulin kanssa rakastetaan pitkiä maastoja. Tai no Muulista en ole ihan satavarma, mutta aika mukisematta ja hikoilematta se on kanssani tähän asti maastoillut.

Maastoilu myös yhdistää ja verkostoi hevosihmisiä ja maastoreissun aikana pääsee hyvässä flowssa ja mielentilassa vaihtamaan ajatuksia hevosharrastuksesta. Kun puhutaan hyvistä maastoista jollain tallilla, on hyvät maastot jollekin pieni metsäalue, jossa on polkuja, toiselle tallin oma autoton maastoreitti, toiselle on ok jos pääsee 5 kilometriä alku/loppukäynteinä ja meille se on vakkarireittimme 10 km ympyräreitti tallin lähiympäristössä. Mutta kun vakkarireittiä on nyt 3 vuotta hinkannut eri variaatioilla pari kertaa viikossa, alkaa kaivata jotain uuttakin.

Olemme harvakseltaan käyneet myös kauempana. Paikalliset hevosihmiset täältä Jokelan eteläpuolelta tunnistavat varmaan Vaasan yksityistien ja Niittykulman, noihin suuntiin olemme omalta talliltamme suunnanneet. Vaasan yksityistie on siitä mukava, että siinä treenataan myös ravureita ja tie on aina tiptop. Näihin ratsastaminen vaatii kuitenkin aina asfalttitien ylityksiä ja sen laidan kulkemista. Se on Muulille semiok, mutta yksin kulkeminen on vähän hasardia esimerkiksi kesähiihtelijöiden takia. Ne ovat Muulin mielestä aika pelottavia.

Onneksi meillä on seikkailuhenkistä maastoseuraa tallillamme, kun pari kuukautta sitten tallille muuttanut Armas liikuttajansa Anskun kanssa ovat aina messissä pidemmille maastoekskursioille!

Alueellemme on perustettu tänä vuonna uusi yhdistys vaalimaan maastoratsastuksen iloja ja sopimaan reiteistä maanomistajien takia. Yhdistys on myös talkoilla fiksannut pari erittäin käytettyä polkua Ruskelan alueelta, aivan mahtavaa! Polkuja käyttivät monen eri tallin ratsukot ja kankaalla ja soralla polut saatiin pelastettua mudalta, puutkin tykkäävät, kun juuret eivät tule esille ja polkeennu hevosten kavioiden alla rikki.

Jokamiehenoikeudellahan EI ratsasteta poluilla, jotka ovat polkeentuneet lilluksi puiden juuret paljastaen. Maastoreittejähän tällä alueella on, mutta moni reitti on saatu käyttökieltoon ajattelemattomien maastoilijoiden takia, kun polku on tallottu mössöksi tai tiellä on revitelty hokkikengillä kelirikkoaikaan. Maanomistajille jokamiehenoikeudet voivat tällaisissa tapauksissa olla kirosana eivätkä ne tosiasiassa pädekään jos ratsastus jättää tiehen tai polkuun selkeitä vaurioita.

Keski-uudenmaan maastoratsastajat pyrkii sopimaan maanomistajien kanssa kaikille sallittuja reittejä alueellemme! Liityin yhdistyksen jäseneksi itsekin 20 euron vuosimaksulla, koska maastoilu on sydäntäni lähellä. Voisin olla Muulin kanssa tallilla, jossa ei ole kenttää ollenkaan, kunhan maastoon pääsee helposti! Muulia hankkiessani oli ykköstoiveeni se, että voisin maastoilla sillä pitkin ohjin, ja nyt se on onnistunut jo pitkään!

Yhdistyksen "puuhanainen" Merene lähtee mielellään maasto-oppaaksi ja kartoittaa tällä hetkellä samalla maastoiluun nyt jo sallittuja reittejä. Mä olin yhdelle pellolle kysynyt käyttöluvan joten tuumasta toimeen, kartoitettiin yhdessä reitti Ruskelan alueelta meidän tallille Tuusulan Nuppulinnaan.

Olin reitin kerran aiemmin ratsastanut melkein loppuun asti, joten mulle se oli tuttu ja muut reitit ok ratsastaa, mutta pellon varmistin vielä maanomistajalta suoraan. Varustimme sunnuntaiaamuna Armaksen ja Muulin ja suuntasimme reitille. Reilun 12 kilometrin päässä odotteli Chevalinn ja meidän tauko, Merene käväisi aamulla tallilla ja toi heidän huoltotarvikkeensa ja nappasi mukaan Muulin ja Armaksen mashit. Tämä olisi meille samalla matkaratsastusharjoitus tauolla, vaikka mr-vauhteja ei tavoiteltukaan.

Matkalla oli junaradan alikulku, tuttu jo meille, Vaasan yksityistie, jossa päästiin reippaammin, pieni pätkä erittäin mutkaista ja pienpientareista tietä, kaunista maalaismaisemaa, hiljaista asfalttitietä, pellonlaitaa ja kivoja metsäpolkuja. Alueen maamerkki "laukkaputki" laukattiin tietenkin myös. Sen päässä oleva pieni kahluumonttu oli niin kuivunut, ettemme menneet sinne kastelemaan kavioitamme. Ollaan siellä kerran Muulin kanssa käyty, kun toteutettiin pari vuotta sitten 20 km maasto näille mestoille.

Perillä meillä oli reilun puolen tunnin breikki. Muuli veti kitusiinsa molemmat drinkit, toinen oli Racingin mashia ja toisessa oli heinähaketta. Se oli kuin kotonaan puomille sidottuna, otin naruriimun messiin ja sidoin narun satulaan ratsastuksen ajaksi.

 

Kotimatkalle lähdettiin Merenen ja Susannan kanssa ja kuljettiin vähän eri reittiä takaisin. Ruskelan päässä "oikaistiin" ja meidän päässä kuljettiin hieman pidempää mutta rauhallisempaa reittiä. Laukattiin ja ravattiin pitkät pätkät ja kotitallillamme vierailevat ratsukot pitivät huoltotaukonsa. Saatoin heidät vielä kotiin lyhyintä tietä, joka kulkee junaradan ylittävää siltaa pitkin. Muulin kanssa sillalle ei ole asiaa, se ei nimittäin astele yli sillan "saumoista" eli niistä teräsraidoista sillan molemmissa päissä. Me käytämme siis suosiolla aina jompaakumpaa alikulkua.

Muuli joi kotona mashin mielellään ja laitumelle palauttaessa se huomasi laitsalla olevat päiväheinät ja pääsi minulta IRTI! En voinut nykäistä sitä voimalla, koska minulla oli toisessa kädessä porttikahva, joten päästin irti. Muulilla oli kaiken lisäksi naruriimu!

Muuli on tänä syksynä ollut erityisen "sika" eli hyökännyt ruohotupsuille ja jos ja kun en HETI nykäise narusta, se myös toteuttaa aikeensa. Ja jos se ehtii jo saada ruohoa suuhunsa, niin sehän vain oppii, ettei pienelle paineelle kannata myödätä, koska silloin saa palkaksi vihreää.

Otamme tähän siis tehokuurin asap.

Muulille reissu ei tuntunut olevan rankka, menimmehän molemmat suunnat rauhallisella vauhdilla keskinopeuden ollessa 6 km/h. Muulilla oli hikeä vain satulavyön alla, mutta ei selässä. Satulan alla käytän nykyään aina lampaanvillaista padia (ei minulla muita padeja olekaan) ja se on ollut kyllä paras ostos ikinä! Näitä padeja voi ostaa Hepokalalta.

Niin ja Muuli ei alamäissä heitellyt yhtään päätään ja alamäet se kulki edelleen kiemurtelematta, eli suoraan alaspäin. Muuli oli bootsiton, kuten se on jo kuukauden ajan ollut, ja vain erittäin murskeisilla pätkillä se arkoi ja hakeutui penkalle. Mutta noin olisi toiminut osa kengitetyistäkin hevosista. Luulen siis näiden huomioiden perusteella että Muulilla on terveydessään asiat suht hyvin. Menomatkalla se oli tahmainen, halusi jäädä syömään, ei reagoinut pohkeeseen nopeasti mutta jossain kohtaa se "syttyi", oma moottori löytyi ja kotimatkalla se tarjosi pikkuravia monta kertaa, toki kotimatkalla se saattoi jännittyä kun mukana oli vieraita hevosia ja se aiheuttaa myös vauhdin kasvua.

Mutta ainakin se käveli koko kropan läpi ja rennosti korvat heiluen ison osan kotimatkasta!

Kilometrejä tuli 25 ja pitkällä välitauolla en pitänyt tätä mitenkään erityisen rankkana treeninä rauhallisen vauhdin takia. Mutta rankkuutta me emme maastoista niin haekaan, vaan ennemminkin semmosta luontokokemusta.

Enkä ole todellakaan ainut luonnosta nauttija, luontokokemusten arvostus on tunnistettu trendi, joka on (mutua) saanut lisänostetta nyt pandemian aikana, kun matkailu ulkomaille on ollut jäissä ja kokemuksia on etsitty Suomesta. Lokeroidun hevosharrastajana varmasti selkeiten puskaratsastajaksi, käyn tunneilla mielelläni, mutta kentällä ratsastan noin muuten vain pakosta ja sen verran, että Muuli toimii myös maastossa. Olen ihan ratsastusharrastukseni alusta asti kuvitellut, että ratsastuskentällä ratsastetaan vain siksi, että pystytään maastoilemaan. Että juuri maastoilu on SE juttu tässä harrastuksessa. Ja se on ihan okei, tämä on mulle ratsastuksessa se juttu. Ja aina maastossa mietin, että wow, tässä mä menen mun muulilla. Ja annan sille leivän.

Tässä kuvassa Muuli odotti kovasti leipäpalaansa. Kuva: Veera Kopakkala / @vk.hevoskuvaus