Jouluna sopii pysähtyä, rauhoittua ja miettiä, mitä kaikkea upeaa vuosi 2020 antoikaan!

Okei, vuosi 2020 muistetaan varmaan ainakin meidän elinikämme ajan koronavuotena, mutta jos en ota sitä nyt huomioon vaan keskityn vain muuliharrastukseen, on päällimmäisenä tunteena suuri helpotus.

Helpotus siitä, että tästäkin vuodesta selvittiin elossa, terveenä ja vailla suurempia kolhuja. Elämä muuttui siinä mielessä jonkin verran, että keväällä olin pari kuukautta kokonaan etätyössä. Se sopi minulle täydellisesti, kun aika on rahaa ja aamusta säästyi tunti, kun aamutoimet ja työpaikalle ajaminen jäivät pois. Auton kilometreissä tämä ei kuitenkaan valitettavasti näkynyt, ruuvasin pikkuautooni 12 kuukauden aikana 30 000 kilometriä. En ymmärrä miten hitossa tuo on edes mahdollista.

Muulipuolella emme tehneet mitään massiivisen suuria edistysaskeleita. Selasin blogiani taaksepäin ja muistelin, millaisia treenejä teimme keväällä ja kesällä Muulin kanssa, mutta elämä on näyttänyt olevan hyvinkin tasaista.

Koronan takia kisakausi melkein peruttiin, mutta kävimme kesällä yksissä matkaratsastuskilpailuissa ja siinä se. Reissaisimme niiden lisäksi myös muulileirille ja karjakurssille, mutta muuten pysyttelimme kotitallilla.

Kävin tunneilla läpi vuoden, kesällä muutamalla estetunnillakin, mutta koin aina ennen niitä ihan älytöntä jännitystä ja vaikka tehtävät olivat meille helppoja, oli esteratsastaminen silti liian jännittävää. Muun muassa siitä syystä jätin tunnit muhimaan ja kokeillaan ensi kesänä uudestaan, jos omat hermoni olisivat paremmassa kunnossa. Olen nimittäin melko varma, että jännitys tarttui Muuliinkin.

Muulissa ehkä suurin muutos on sen tasoittuminen. Se on mielestäni tämän vuoden aikana aikuistunut kovasti ja rauhoittunut. Vielä keväällä tosin diagnosoin sille kaikki mahdolliset vaivat, kun se joissain hetkissä spookkasi asioita todella herkästi, mutta kesän aikana käytös laimeni ja syksyllä jopa ensimmäisten pakkasten aikaan se oli tasaisempi kuin koskaan. Tottakai mietin, onko se kipeä ja tarkkailin sen ilmeitä kipuilmeiden varalta, mutta en nähnyt sellaisia.

Muulipiireissä sanotaan, että muulit ovat aikuisia vasta 10-vuotiaina, joten jos Muuli oli nyt jo tänä vuonna noin tasainen, niin sehän on itse enkeli kolmen vuoden kuluttua. Tai siis kahden, sehän kääntyy ihan just 8-vuotiaaksi. Mihin tämä aika oikein menee!

Ratsastuspuolellahan Muuli on hyvin jäljessä "ikäisiään", mutta siitä en ole huolissani. Muulit kehittyvät tietääkseni vielä hevosiakin hitaammin, joten ei haittaa yhtään vaikka ratsastus on ollut pääasiassa käyntimaastoja ja melko kevyitä koulutunteja.

Mutta ratsainkin Muuli kehittyi. Vasta tänä vuonna otimme laukat mukaan kuvioihin (kentällä siis) ja keväällä olin aika fiiliksissä kun laukkasimme kokonaisen kierroksen! Pian siihen lisättiin neljä puomia ja siellä vain muina naisina laukkasimme niiden yli kumpaankin suuntaan!

Ja kun sitten olin estetunnilla, ei tarvinnut kuin istua satulaan ja pitää ohjat kädessä, niin Muuli siirtyi jo laukkaan.

Selkäännousuongelmista olen kertonut blogissa vaikka ja kuinka ja yksi asia oli pitkään selvää, Muuli ei todellakaan suostuisi tulemaan tallimme selkäännousukorokkeen viereen. Lännensatulaan pääsin kyytiin ihan hyvin maasta, mutta kun aloin tänä vuonna käyttää kentällä enkkustulaa, oli pakko nousta jakkaralta. Enkkusatula ei pysy niin tukevasti paikoillaan selkäännousussa enkä halua että satula pyörii tai aiheuttaa Muulille epämukavuutta, joten jakkaralta nouseminen on vain hyvä juttu.

Ensin nousin jakkaralta tietyssä kentän "turvakulmassa", mutta sitten aloin hilata jakkaraa lähemmäs selkäännousukoroketta ja kun olin pari kertaa noussut aivan korokkeen vierestä kyytiin, nousin ensin korokkeen rappusilta ja sitten itse korokkeelta.

Korokkeemme on niin korkea, että käytännössä laskeudun siitä Muulin selkään.

Muuli oli pitkään ohjasajamatta, mutta elokuussa tallillamme innostuttiin asiasta ja ohjasajopäivinä meitä on ollut aina vähintään kolme omistajaa hevosineen, kun Make Nyman on kurvannut paikalle. Muuli edistyi siinä todella kivasti, mutta homma taitaa olla sille aika jännittävää ja se käväisee ns äärirajoillaan aika usein ja tarvittaessa poistuu paikalta. Valitettavasti alussa meni aikaa sen hienovaraisen rajan tunnistamiseen, mutta nyt, jos ohjasajan Muulia itsenäisesti, huomaan kyllä ajoissa milloin kannattaa siirtyä toiseen tehtävään tai pitää kunnon tauko.

Muulille laitettiin harjoitusaisatkin kiinni valjaisiin, mutta niiden kiinnittäminen sai aikaan melkoisen lipomistarpeen, vaikka jännittävin muuttuja oli toisella puolella kävelevä Make. Mutta ehkä tätä ajo-opetusta saan jollekin tasolle vietyä, vaikkei Muuli koskaan saisikaan kärryjä perään.

 Muuli oli mielestäni kuten mikä tahansa puskaratsu, ei kovin virkeä, mutta ei enää niin reaktiivinenkaan kuin huippuvuosinaan. Kovin osaava se ei ole ja aivan totaalisen vino (siitä saan taputtaa olalle ihan itseäni), mutta ihan mukavan luonteinen ja kiltti. Tämän takia uskalsin etsiä sille apukäsiäkin (kerroin edellispostauksessa) ja niitä onneksi löytyikin. Eli tässäkin Muuli on kehittynyt, se ei hermostu jos selässä on joku vieras ratsastaja ja melkoisessa tulikokeessa se olikin kun kolme kokeilijaa kävi tallilla niin, että välissä oli aina yksi ns vapaapäivä, jolloin itse ratsastin ja nollasin tilannetta.

Vielä viime kesänä Muuli oli paljon jännittyneempi kun joku vieras meni sen selkään. Ja pahintahan tilanteessa on se, etten oikein voi auttaa, koska kiinni pitäminen saa tilanteen herkemmin eskaloitumaan. Herran haltuun ja sitä rataa.

Muuli on siis antanut paljon uusia juttuja. Nämä eivät tietenkään ole yhtä suuria harppauksia, kuin alkuvuosina, mutta kun itsellenikin tulee ikää lisää, en kaipaa yhtään mitään reaktiivisuutta tai äkkilähtöjä. Täytin marraskuussa 35 ja tämä ikä pyöristyy valitettavasti ylöspäin.

 Kadun hieman sitä, etten tänäkään kesänä tämän ponnekkaammin opettanut Muulia yksinmaastoiluun, vaan tyydyin menemään kentällä jos en saanut maastoseuraa. Haluaisin maastoilla Muulin kanssa ihan kaksistaankin, mutta tiedän sen olevan hieman pidempi projekti kuin kaksi päivää ja se pitäisi vielä suunnitella niin, että minulla olisi aikaa maastoilla joka kerta parin viikon ajan, jotta siitä tulisi sujuva rutiini.

Olen Muulin kanssa maastoillut kahdestaan koko tänä aikana alle 10 kertaa, eikä noilla kerroilla tapahtunut mitään äksidenttejä tai muita, mutta Muuli oli aika jännittynyt. En tiedä olisiko se koskaan rento ilman muita ratsukoita, mutta eihän sitä tiedä, jollei kokeile.

Ensi vuodelle toivon samanlaista seesteisyyttä ja rauhallisuutta kuin mitä vuosi 2020 antoi. Harrastusta ilman stressiä ja paineita ja tehdään vain kivoja juttuja Muulin kanssa, toki mukavuusaluetta venytellen.

Hyvää joulua kaikille Muuliprojektin seuraajille, muistakaa rentoutua ja ladata akkuja.