Meidän kisakautemme alkoi viikonlopppuna Punkalaitumella! Saatiin hyväksytty tulos matkaratsastuksessa seuratasolta

Tämän vuoden kisakauden aloitusta sai odotella ja olin jo valmistautunut siihen, ettei herran vuonna 2020 kisata ollenkaan. Mutta sitten kesäkuun alusta koronarajoituksia höllennettiin ja Taikayön Ratsastajat järkkäsi kisat Punkalaitumella. Ajomatka oli inhimillinen, pari tuntia suuntaansa ja groomikin järjestyi helposti lähipiiristä, joten ilmoittauduin kisoihin ensimmäisten joukossa pian ilmoittautumisajan auettua.

Kilpailupäivän aikataulu oli meidän seuraluokkalaisten kannalta erittäin inhimillinen. Viime vuonna kilpailujen aikataulua rukattiin ennen kisoja vielä niin, että oma lähtö aikaistui mutta vaikka tälläkin kertaa aikataulu muuttui, siirtyi oma lähtöni tuntia myöhemmäksi. Ja sehän kelpaa kaltaiselleni iltavirkulle!

Pakkasin vasta aamulla auton, mutta toki minulla oli viimeisen päälle hiottu lista tarvittavista tavaroista. Vain suitsiin tulevaa numerolappua en löytänyt, joten lainasin sitä tallinomistajalta.

Muuli asteli traileriin melkein suoraan lähettämällä ja steppiä käyttämällä. Matkalla se oli paskonut, mutta shitti oli normaalia eikä ripulimaista stressikakkaa. Heinää se ei tainnut syödä verkosta korttakaan, mutta aamulla otin sen laitumelta ja kisapaikalla se söi koko ajan vihreää, joten vatsahaavariski lienee pieni.

Kisapaikalla ei ollut tarvetta käydä kisakansliassa ollenkaan, sillä olin lähettänyt kuvat Muulin rokotuksista jo etukäteen ja kilpailijoiden kansiot oli jaettu etukäteen jokaisen huoltoalueelle. Jokaiselle ratsukolle oli siis rajattu naruilla suuren karsinan kokoinen huoltoalue, jossa oli mukavasti tilaa ja vihreää syötävää.

Kannoin Muulin tavarat huoltoalueelle ja sen jälkeen tein virheen enkä vienyt Muulia eläinlääkärintarkistukseen vaan odottelin hetken ja menin reittiselostukseen. Selostus oli tosi hyvä ja se oli itseasiassa ensimmäinen reittiselostus, jossa ikinä olin. Viime vuonna saavuin toisiin kisoihin niin myöhään, että reittiselostus oli ns menetetty ja toisissa kilpailuissa meillä oli toisen ratsukon kanssa yhteinen groomi, joten vain toinen meistä pääsi reittiselostukseen.

Reittiselostuksessa selvisi uutena tietona, että sijaintitietoja ei saa jakaa ulkopuolisille (esimerkiksi omalle huollolle WhatsApissa) ja käsitin myös, ettei mitään omia paikkasijaintiappeja saanut käyttää joten en laittanut itselleni Sports Trackeria päälle mutta kisojen jälkeen selvisi, että kyllä oman reittinsä olisi saanut itselleen tallentaa mutta ei jakaa reaaliajassa ulkopuolisille. Puhelimen käyttö selästä oli myös ehdottoman kiellettyä, eli jos reitiltä olisi pitänyt soittaa, oli tultava alas selästä ensin. Nämä säännöt olivat SRL:n yleisiä sääntöjä ja myönnän, etten ollut uusimpiin sääntömuutoksiin perehtynyt. Sääntöihin vaikutti myös uusi tieliikennelaki, joka ottaa kantaa ratsukon kännykänkäyttöön siinä mielessä, että liikkuvassa ajoneuvossa älypuhelimen rassaus on kiellettyä ja puhelut on hoidettava handsfreella.

Reittiselostuksen jälkeen eläinlääkärintarkistukseen olikin sitten menijää aika runsaasti, kun meidän luokasta ainakin puolet oli käymättä ja samaan aikaan pidemmän matkan kulkijoita saapui välitsekkaukseen. Järjestyspuoli priorisoi tarkistukset tietenkin niin, että toiselle loopille lähtijät tsekattiin ensin ja meidät sen jälkeen.

Muuli sai lähtöluvan, vaikka se kieltäytyi ravaamasta lupiinikimpulle asti ja jouduin tekemään sen kanssa laajan ympyrän sen ympäri. Lupiikikimppu pienen matkan päässä merkkasi siis paikkaa, johon asti oli ravattava, kierrettävä tämä merkki ja ravattava takaisin. Eläinlääkäri katsoi siinä, että liikkeet ovat symmetriset eivätkä epäpuhtaat. Sykkeet olivat 54 ja limakalvot ym A, eli parasta tasoa.

Sitten varustin Muulin nopeasti, laitoin itseeni aurinkorasvaa ja lähdettiin kohti lähtölinjaa. Olimme kisakaverimme Maritan kanssa sopineet, että lähdetään jälkijoukoissa, koska ensimmäiset lähtevät matkaan ravatan ja laukaten ja se voi kuumentaa meidän ratsuja turhan paljon. Saimme seuraksemme kaksi muutakin ratsukkoa, jotka olivat tarkoituksella jättäytyneet kärkiporukasta ja kuljimme matkan melkein kokonaan yhdessä. Vain hetkellisesti erosimme, kun heidän poniltaan irtosi kenkä, mutta onneksi heidän huollollaan oli kengitysvälineet mukana ja saivat meidät hetken päästä kiinni.

Muulin olin muuten varustanut Cavallon Trek-bootseilla, jotka olen ostanut käytettynä ja vaikka alkuun suhtauduin niihin skeptisesti, ovat ne olleet kunnon luottotossut. Ne eivät ole ikinä jääneet matkan varrelle!

Sports Trackeria ei siis ollut käytössä, mutta vasta reitillä tajusimme että fuck, meillä ei ole mitään hajua siitä, minkä matkan olemme jo kulkeneet ja paljonko on edessä. Ajan toki näimme kelloista, mutta emme matkaa. Matkaratsastuskilpailuissa on kilometrikyltti aina 10 km välein (kisamatkamme oli 17 km), joten pari kertaa reittimme aikana tiesimme tarkalleen, paljonko olimme kulkeneet ja millainen matka on vielä edessä.

Jos olisin ollut järkevä, olisin reittikarttaan piirtänyt kilometrit suurinpiirtein etukäteen, niin olisin tiennyt että siinä ja sinä kohdassa on jäljellä 7 kilometriä, mutta nyt siitä ei ollut sitten mitään tietoa ennen kun saavutimme 10 km kyltin. Ja viimeistään siinä kohdassa tajusimme, että tässä ei paljon kävellä voi tai emme tule pääsemään maaliin tavoiteajassa.

Olimme lähteneet reitille ajatuksella, että kaikki mikä voidaan ravata tai laukata, mennään reippaasti ja mielestäni menimme tosi reippaasti kaikin puolin. Muulikin oli alussa tosi vireessä ja ravaili mielellään, kun reippaasti asteleva Rimpi-suokki käveli vieressä. Mutta meidän olisi kannattanut alussa mennä reilusti kovempaa, jotta olisimme lopussa voineet himmailla. Nyt kävi niin, että viimeiset 4 km tulimme tosi reippaasti.

Tämä voi kuulostaa aika hassulta, sillä tässä luokassa oli ihanneaikaratsastus, joka tarkoittaa sitä, että kisamatka on kuljettava nopeusella 8-14 km/h. Kahdeksan kilometriä tunnissa ei tunnu paljolta, ennen kun on maastoillut Muulin kanssa, joka on äärettömän hidas. Se siis kyllä kipittää ja laittaa tossua toisen eteen, mutta maisemat eivät kovin vinhasti vaihdu.

Koska puhelinta ei saanut selässä käyttää, ei reitiltä tietenkään ole mitään minun kuvaamaani materiaalia, mutta onneksi toisen porukan huolto oli napannut meistäkin tosi kivoja kuvia! Kuvat on ottanut Sanna Joutsela.

Nämä kuvat ja postauksen ensimmäisen kuvan otti Sanna Joutsela, kiitos!

Vielä kilometrikyltinkin jälkeen oli ravattava reippaasti. Kilometrikyltti on siis lappu, joka on reitillä tasan kilometriä ennen maaliviivaa. Kun vuosi sitten pystyimme siinä kohtaa antamaan pitkät ohjat, oli tällä kertaa mentävä melkein urku auki. Jäin itseasiassa muutaman sata metriä Maritasta jälkeenkin, mutta aikaa oli sen verran että pystyin kävelemään viimeiset 300 metriä parin toisen ratsukon kanssa. Minulla ei ollut edes rannekelloa ja puhelinta ei saanut selästä käyttää, joten kun he kertoivat että on vielä 6 minuuttia aikaa, annoin Muulille pitkät ohjat, sanoin että "That'll do pig" ja kävelin maaliviivalle kaikessa rauhassa.

Tultiin viimeisenä maaliin, mutta sillä ei tosiaan ole ihanneaikaluokassa väliä, jossa kaikki saavat hyväksytyn tuloksen, jotka vain läpäisevät eläinlääkärintarkastukset ja ratsastavat kisamatkan ihanneajassa.

Meitä tuli maaliin kuusi ratsukkoa ihan tässä loppuvaiheessa ja huoltojoukot olivat jo huolissaan, että missä ihmeessä me oikein olemme. Hehän eivät tosiaan tienneet missä olemme, koska omaa sijaintiaan ei saanut reaaliajassa jakaa.

No, maaliin kuitenkin saavuttiin ja sitten huoltoalueella Muulilta satula pois ja tarjottiin sille ihanaa mash vettä. Se ei kuitenkaan kelvannut, joten pesin hiet pois ja suuntasimme heti eläinlääkärintarkistukseen, vaikka sääntöjen mukaan meillä olisi ollut 20 minuuttia sykkeenlaskuaikaa maaliintulon jälkeen. Muuli ei kuitenkaan tuntunut mitenkään kovin rasittuneelta, joten 20 minuuttia ei olisi tehnyt sen sykkeille luultavasti mitään.

Tällä kertaa ruuhkaa ei ollut (olimme tosiaan viimeiset maaliintulijat) ja pääsin heti tarkastukseen. Tällä kertaa pääsimme jo tosi läheltä lupiinikimppua, Muuli näytti puhdasta ravia ja sykkeet olivat 60, eli lähtöä korkeammat mutta silti vielä hyvän maun rajoissa. Matkaratsastuskilpailuissa maksimisyke on 64 lyöntiä minuutissa, eli jos syke on sitä korkeampi, ei saa hyväksyttyä tulosta. Syke toki kertoi minulle siitä, että Muulin pitäisi olla paljon kovemmassa tikissä, jos sen kanssa ajattelisi pidempää matkaa. Toisaalta tämänkin kisan jälkeen mietin, että ei meistä ole sinne pitkille matkoille ollenkaan, kun tämäkin tuotti tuskaa minulle. Päivä oli todella kuuma vaikka reitillä kävikin mukavasti pieni tuuli ja pilviäkin oli taivaalla jonkin verran.

Ratsastajana olen sellainen, että en halua pakottaa Muulia, toisin sanoen jos siirrän sen raviin, se saa maastossa mennä omaa raviaan, vaikka se jaksaisi mennä kovempaakin. Mutta jos Muuli menee pientä mummoravia, en voi olla ajattelematta, että olen puskenut sitä liikaa. Se kuitenkin tuntui jaksavan ihan ok ja sykkeetkin kertoivat, ettei harjoitus ollut liian rankka. Olisi mukavaa saada hevosen sykevyö lainaan ja seurailla sykkeitä ihan reaaliajassa.

Saimme Muulin kanssa siis hyväksytyn tuloksen, koska taivalsimme matkan ihanneajassa ja sykkeet ja liikkeet olivat ok ratsastuksen jälkeen. Hyväksyttyä tulosta tulimme nimenomaan hakemaan, kuuman päivän takia en edes haaveillut matkan taittamisesta kovempaa vauhtia ja olimme sopineet muutenkin rauhallisemmasta tahdista.

Kiitos vielä supergroomille ja kuvaajalle Oonalle, joka on tässä alla Muulin kanssa. Kuva on otettu ennen palkintojenjakoa ja Muulin satula on sillä selässä ihan miten sattuu ja mäkivyötkin ovat irti, koska Muulin tehtävä oli vain kantaa satula huoltoalueeltamme traileriparkkiin.

Siinä sitten rauhallisesti veimme loput tavarat trailerille ja odottelimme palkintojenjakoa. Se oli juhlallinen tilaisuus ja me kaikki saimme diplomit, ell-tarkistusraportin, kangaskassin ja porkkanapussin uljaille ratsuillemme! Tämän jälkeen Oona otti vielä viralliset voittokuvat ja aloitimme lastausoperaation. Se ei nyt mennyt ihan putkeen ja hetken päästä Muuli oli kisapaikalla valtoimenaan. Onneksi ei mennyt kuin 30 sekuntia ja se oli taas hyppysissäni ja lastasimme sen onnistuneesti kyytiin.

Huomasin sen stressitason nousevan jo ennen lastausta samalla, kun muut alkoivat lastata hevosiaan kyytiin. Meidän olisi kannattanut odottaa, että muut lähtevät ensin, mutta sitten kotimatkalle lähteminen olisi viivästynyt tosi paljon. No oli niin tai näin, Muuli oli nopeasti kopissa ja startattiin parin tunnin kotimatkalle.

Kotosalla ohjelmassa olivat normaalit jälkitoimet, eli Muuli ulos ja tarhaan, tavarat paikoilleen ja trailerin siivous. Katsoin vielä, että Muuli söi normaalin ruokansa, jossa oli normaalia enemmän elektrolyyttiä ja söi heinää normaalisti ja lähdin sitten pitkän päivän jälkeen kotiin.