Vuorilla työskentelevät muulit eivät kantaneet pelkästään puukuormia vaan myös meitä!

Osallistuin vappuna Italiassa järjestetylle aasi- ja muulimatkalle yhdessä seitsemän muun suomalaisen kanssa. Olin päässyt vaikuttamaan retken sisältöön yhdessä varsinaisen järjestäjän, Eija Wagerin, kanssa ja toivonut, että reissulla tutustuisimme myös paikallisiin muuleihin. Alkuperäinen suunnitelma kun oli keskittyä vain aaseihin. Ymmärrettävistä syistä juuri muulit kiinnostivat minua ja muulipäivää odotinkin reissulta eniten, eikä kukaan meistä pettynyt!

Aamulla hyppäsimme pikkubussiimme ja suuntasimme oppaamme Sirpan kanssa vuoria kohti noin tunnin ajomatkan päähän. Muulien omistaja ja aasitrekkausbisnestäkin pyörittävä Roberto hyppäsi kyytiimme, kun olimme ensin tutustuneet poikkeukselliseen paikalliseen pikkukylään. Poikkeuksellisen siitä teki se, että kylässä on edelleen vakituisia asukkaita. Moni vuoristokylä on joko hylätty tai turistien valtaama ja asuttama ja alkuperäiset asukkaat ovat muuttaneet muualle.

Kylästä jatkoimme bussilla aina vain kapeammille ja mutkaisemmille teille Roberton johdattamana. Vihreys ja vehreys olivat muisto vain, mitä ylemmäs bussikuskimme Lorena kaasutteli, sitä vähemmän puissa oli lehtiä. Lopulta lehtiä ei ollut ollenkaan, mutta nurmikko vihersi kuitenkin kauniisti. Ero esimerkiksi lähtökaupunkiin Folignoon oli todella suuri ja olimme kuitenkin vain noin tunnin matkan päässä, mutta paljon korkeammalla.

Lopulta mutkainen tieosuus päättyi ja meidät palkittiin järjettömän kokoisella muulilaumalla! Muulit olivat upeita, isoja ja massiivisia ja hyvässä lihassa! Ne olivat jotain ihan muuta kuin edellispäivänä näkemämme ruipelot hevoset ratsastustallilla.

Tämän postauksen kuvat olemme ottaneet Katrin kanssa yhdessä. Tämä ja muut "laajakuvamaiset" järkkärikuvat ovat Katrin ottamia ja ei-laajikset ovat minun. Joistain kuvista eroa on tosin aika hankalaa huomata.

Alla on video retkestä. Siitä tuli aika pitkä ja mahdollisesti hieman tylsä, mutta tämän halusin tehdä ensisijaisesti itselleni ja jätin klipit normaalia pidemmiksi.

Muuliselfie siskoni Katrin kanssa

Muutama muuli oli jo kuorma-auton luona satuloitavana, mutta me pääsimme ensin sisälle muulien laitumelle tutustumaan niihin! Olo oli todella kotoisa ja osa muuleista käyttäytyi aivan kuin oma muulini. Ne piti ensin "kesyttää" tanssahtelemalla niiden kanssa. Jos muulin luokse käveli suoraan, se lähti pois hippulat vinkuen, mutta jos antoi muulin tulla luokse, se jäi mielellään rapsuteltavaksi ja oli sen jälkeen kesytetty. Tanssahtelu tarkoitti siis sitä, että kun muuli kiinnitti huomiota minuun, pysähdyin, ja kun se katsoi muualle, otin hitaita askeleita sitä kohti pysähtyen heti, kun se taas katsoi minuun.

Siskoni Katri sarjakuvasi järjestelmäkameralla ja itse keskityin videointiin. Olihan tämä paikka taivas ja ansaitsisi kaikkien nähdä sen!

Kun kirjoitin, että muulit (meinaan muuten koko ajan kirjoittaa sanan muuli isolla alkukirjaimella) olivat hienon näköisiä, niin kavioiden puolesta aika monella oli kuitenkin sanomista. Roberto kertoi itse kengittävänsä muulit ja ilmeisesti kengitys tapahtui vasta, kun oli aivan pakko. Osalla muuleista kaviot olivat aivan eri paria, kuin toinen etunen olisi vuoltu eilen ja toinen pari vuotta sitten. Yhdellä oli kavioissa jäljellä enää yksi kenkä, osalla hieman enemmän. Mutta koska muulit olivat ulkoisesti kiiltäväkarvaisia talvikarvassaankin, ne suhtautuivat luottavaisesti ihmisiin ja olivat kevyitä käsitellä, en pitänyt kavioasiaa niin huonona.

Mutta kyllä syyhytti etsiä lähimmät kaviopihdit käsiin ja vedellä hieman ylimääräisiä pois! Harjoittelumateriaalia nimittäin oli ja paljon!

Muulit olivat eri ikäisiä ja mukana oli myös nuoria parivuotiaita honteloita muuleja, jotka eivät vielä tee duunia. Roberto kertoi, että muulit otetaan duuniin kolmivuotiaasta lähtien, mutta alussa niiden kanssa ei tehdä mitään rankkaa työtä. Osalla muuleista voi ratsastaa ja osalla taas ei. Osa on ihmisläheisempiä, osa taas ei.

Laitumella oli myös muutama hevostamma ja ne olivat joidenkin muulien emiä. Kaikkien muulien isänä taas on käytetty italialaista suurta aasirotua martina francaa. Roberto kertoi  omistavansa oman ison aasiorin, jolla on astuttanut tammat. Hän kertoi myös, että ottaa aina metsähommiin yhden hevosen mukaan, sillä muulit seuraavat luonnostaan hevosta. Tälläkin kertaa otimme hyvin tiineen oloisen suuren hevostamman vetohevoseksi. Se sai selkäänsä lännensatulan kun muuleille puettiin 50 kiloa painavat puiset kuormasatulat.

Roberto ja mukaan otettu hevostamma

Kuva: Lea Nuutinen

Luulimme tässä vaiheessa, että kävelemme muulien kanssa ylemmäs vuorille katsomaan demoa metsässä työskentelystä, mutta sitten Roberto kysyikin, että kuka haluaa ratsastaa! Käteni nousi ensimmäisten joukossa pystyyn, tätä tilaisuutta en jättäisi käyttämättä.

Niin meidät halukkaat nostettiin yksitellen muulien selkään ja saimme riimunnarun kouraamme. Mitään suitsiahan muuleilla ei ollut eikä riimunnaru ollut niin pitkä, että sen olisi voinut sitoa ohjiksi. Satula oli puinen tynnyri ilman mitään pehmusteita, minkäänlaisia jalustimia ei ollut ja kypäröistä ei ollut mitään puhetta. Mutta näin se menee.

Hetken aikaa annoimme muulien syödä samalla, kun kaikki ratsastajat ja evästarpeet oli saatu muulien selkään ja sitten Roberto lähti taluttamaan johtohevosta tietä pitkin ja muulit muodostivat sen perään jonkinlaisen vapaamuotoisen jonon.

Ja siellä sitten mentiin.

Minä sain ratsukseni 12-vuotiaan tamman, jonka nimi oli Nuvoletta. Kuva: Eija Murtoperä

Kuva: Lea Nuutinen

En osaa sanoa kauanko ratsastimme, mutta fiilistelin koko rahalla (tämä päivän retki maksoi 16 euroa ja olimme etukäteen kuulleet, että se sisältää vaatimattoman retkilounaan) noin tunnin verran muulini rauhallisesta tallustamisesta. Kuvailin luvattoman paljon ja ihastelin vuoristomaisemia. Tässä kohtaa paljaat puut eivät haitanneet oikeastaan yhtään, näimme sen takia paljon pidemmälle.

Eväspaikka oli ilmeisesti kaikkia retkeilijöitä varten tehty alue laitumen reunassa. Se sisälsi hieman aitaa, pöytäryhmiä ja kaivon, josta Roberto nosti juomavettä muuleille. Kun meidät oli autettu alas (kuormasatulasta ei ihan niin vaan kiivetä "normaalisti" alas) ja muulien riimunnarut oli sidottu satulaan, ne vapautettiin laitumelle lehmien kanssa. Vain hevonen sidottiin puuhun kiinni, muulit eivät lähtisi sen luota kovin kauaksi.

Tässä kohtaa meille paljastui mitä tarkoitti vaatimaton retkilounas, se oli valehtelematta paras lounas koko reissun aikana! Roberto kaivoi kantosatulan kasseista paikallisia lihajalosteita, ihanaa pecorino- eli lampaanmaitojuustoa, härkäpapuja, paikallista hunajaa, ihania tuoksuvia kirsikkatomaatteja, tuoretta leipää ja tietenkin paikallista viiniä! Jälkiruuaksi söimme aamulla valmistettua ricottaa hunajan kera, taivas!!

Pecorinosta haluan sanoa, että kyseessä ei ollut Suomessa tuttu pitkään kypsytetty kova juusto, jota nautitaan hillojen kanssa, vaan paljon vähemmän aikaa valmistettu pehmeämpi juusto. Dippailimme juustonpaloja rakeiseen hunajaan ja vain nautiskelimme mausta. En ole tällaista pecorinoa onnistunut ainakaan vielä löytämään Suomesta, vinkkejä hankintapaikoista otetaan vastaan!

Ja se viini, ihan tavallinen paikallinen viini maistui myös oikein erinomaiselta ulkoilmassa. En ennen tätä Italian reissua ollut juonut viiniä kuin pitkin hampain ja pakotettuna, mutta täällä viinitkin olivat ihan erilaisia ja helpompia juoda kuin Suomessa.

Täydellisen lounaan jälkeen meillä oli vielä hetki aikaa kuvailla ja rapsutella muuleja ennen kun suuntasimme lehmälaitumen läpi juottopaikalle. Yksi muuleista oli ajanut naudat pois laitumelta, joten kulku oli esteetön. Muulit seurasivat kiltisti johtohevosta ja juottopaikalla seurasimme, kuinka muulit astelivat varovasti vedenrajaan upottamatta kavioitaan mutaan ja joivat. Ja ne, jotka eivät menneet itsenäisesti juomaan, johdateltiin Roberton toimesta veteen, jotta nekin saisivat juodakseen.

Juomatauon jälkeen saimme taas ratsastaa. Etsiskelin muulien joukosta "oman" muulini ja yritin nousta selkään. Muuli oli kuitenkin eri mieltä ja singahti alta pois, kun minua puntattiin kyytiin. Siitä oli yhtäkkiä tullut valtavan epäluuloinen, joten sain toisen muulin ja Roberton poika ratsasti "minun" muulillani seuraavan etapin.

Tämä pätkä ei ollutkaan kovin pitkä ja tulimme alas kyydistä metsätyön kohdalla. Kaksi muulia valittiin joukosta ja Roberto talutti ne poikansa kanssa rinnettä ylös. Hevonen sidottiin alas puuhun ja muut muulit jäivät sen luokse. Halukkaat saivat kiivetä lähemmäs katsomaan, joten bootseineni olin ensimmäisenä rämpimässä jyrkkää rinnettä. Täällä ei metsäkoneella pääsisi todellakaan rinnettä ylös!!

Puut oli jo metsurin toimesta kaadettu ja pätkitty sopiviksi noin metrin pituisiksi pätkiksi ja kasattukin jollain lailla. Roberto parkkeerasi muulin kasan viereen ja ohuella tukikepillä tuki kuormasatulan nahkanauhan ilmaan ja latoi painavia rankoja hihnalle yhdessä poikansa kanssa. Kuormaa on tehtävä samaan aikaan molemmilta puolilta tai muuli ei pysy pystyssä! Kun puut oli ladottu, kuorma sidottiin mielestäni aika ohuilla nahkahihnoilla ja tukikepit otettiin pois. Kun kaikki oli valmista, sai muuli lähtömerkin ja se lähti kulkemaan rinnettä alas valitsemaansa reittiä pitkin ja johtohevosen luokse, jossa mies otti sen vastaan, veti vetosolmut auki ja rysäytti kuorman maahan.

Kuva: Eija Murtoperä

Samaan tapaan tehtiin vielä toinen kuorma ja seurasimme kuinka tarkasti muuli sipsutteli liukasta rinnettä alas. Kysyin, onko koskaan tapahtunut mitään onnettomuuksia, niin ei ikinä. Muulit eivät ole siis koskaan rinteillä satuttaneet itseään eivätkä ne mene paniikkiin kuormansa kanssa. Muulit eivät lähtökohtaisesti valitse koskaan "huonoja" reittejä ja jos valitsevat ja mokaavat, eivät ne panikoi.

Roberto kertoi, että normaalisti työskennellessään heillä on mukanaan 10 muulia. Kaksi miestä lastaa muuleja vuorilla ja yksi on ottamassa niitä vastaan. Kun kaikki muulit ovat tulleet alas ja kuormat on purettu, lähtee tämä tuomaan muuleja takaisin vuorelle. Näin toimitaan koko päivä.

Muulien kantama puukuorma painaa noin 100 kiloa. Kun tähän lisätään kuormasatula, jonka paino on 40-50 kiloa, on muulilla melkoinen kantamus selässään! Satulat on kuitenkin onneksi todella hyvin topattu alapuolelta eikä yhdelläkään muulilla näkynyt valkoisia karvoja selässään.

Näytöksen jälkeen kävelimme muulien kanssa takaisin lähtöpaikkaan. Muulit purettiin satuloistaan ja kun miehet niin kevyen näköisesti heittelivät niitä kuorma-auton lavalle, kokeilin itsekin nostaa yhtä satulaa. En saanut sitä liikkumaan mihinkään!

Bussikuskimme Lorenakin oli mukana muuliretkellä!

Tässä kuvasimme lumihuippuisia vuoria

Muulit kävivät laumaan päästyään piehtaroimassa hiet pois ja me nautimme vielä aivan ihanaa kotitekoista piirakkaa!

Päivä oli todellakin täydellinen enkä koskaan uskonut, että pääsisimme näin "syvälle" tutustumaan paikalliseen muulikulttuuriin. Roberto puhui erinomaista englantia ollakseen italialainen ja kertoi, että kesäaikaan hän järjestää aasitrekkingiä muutamassa eri paikassa. Aasitrekkingissä aasilla on siis kuormasatula eikä aasilla ratsasteta. Roberton aasit tähän tarkoitukseen ovat pieniä eivätkä kestäisikään ratsastusta. Muulien kanssa hän on järjestänyt jonkin verran vaelluksia, mutta pääpaino on ilmeisesti aaseissa. Muuleja kun tarvitaan vuorilla.

Tutustu La Mulattiera Trekking Facebookissa ja Internetissä (englanniksi). Jos olet ikinä Umbrian suunnalla reissussa ja olet samanlainen muulifani kuin minäkin, niin tätä et voi kyllä jättää välistä! Ja kuten kerroin, Roberto puhuu erinomaista englantia!

Vielä lähikuvia kuormasatulasta

Hyvin topattu muulia vasten

Täytteenä on sekä villaa että olkea.