Videota ja raporttia ratsastustunnilta

Ensinnäkin suosittelen oman ratsastuksen videoimista ihan jokaiselle. En tiedä, tulisiko omaa ratsastusta videoitua ilman tätä blogia ja muuta somea, mutta onneksi tulee, osaa sitten jotain korjata aina seuraavaa kertaa varten.

Esimerkiksi tämän viikon tunnilla ratsastin mielestäni tosi hienosti ja onnistuin pitämään jalkani edessä. En siis koukistanut jalkaa polvesta taakse ja kumartunut eteen. Ja paskat. Video paljasti totuuden.

Mielestäni myös kevensin silleen reisillä, kuten kuuluukin, enkä noussut satulasta 10 senttiä ilmaan. Ja paskat.

No oppimista vartenhan tunneilla käydään ja videoita kuvataan ja jos johonkin olen tyytyväinen niin Muuliin, joka silti sipsutteli oikein hienosti menemään.

Kuvat ja videot otti Heidi Blom, kiitos!

Tämä viikko oli ensimmäinen oikeasti lämmin viikko meillä. Muuli oli varmaan sen takia mukavan chill. Ja kun se viimeksi tunnilla köyristi selkänsä ja tuntui siltä, että se lähtee lapasesta (ei onneksi, vaan kuunteli kun sanoin sooojaaaaaa), ei se nyt tehnyt mitään sellaista vaikka aihetta oli. Se ei selkeästi kaikissa kohdissa ymmärtänyt apujani, mutta ei silti lähtenyt turhautuneena lapasesta tai edes suunnitellut mitään sellaista!

Tässä nyt jokatapauksessa video. Tiedän, että harva teistä jaksaa lukea mitään ratsastustuntiraportteja, joten ehkä video tarjoaa hyvää viihdettä.


Plussat tunnilla

Lopputunnista kevensin vähemmän ja suoraan ylös ja jalatkin olivat edempänä,
Ravista käyntiin siirtymiset menivät hyvin jos muistin tehdä pienen puolipidätteen. Saatoin jopa ymmärtää, että mikä se puolipidäte on. Tähän asti se on ollut joku mystinen nyrkkien kiinni puristaminen.
Muuli ei aukonut suutaan kovin paljon eikä kertaakaan laittanut kieltä ulos.
Muulin hännänviskonta ei ollut pahimmasta päästä, joten palko ei ollut sen sieraimessa kovin syvällä.
Muistin kehua Muulia aika paljon.

Miinukset? En pilaa päivääni listaamalla niitä enempää, kuin mitä postauksen alussa oli. Luulen, että jos keskityn niihin hyvin menneisiin juttuihin, niin ne parantuvat entisestään ja heikommat esitykset seuraavat perässä. Jos aina miettii että "omg, mokasin tossa", niin ajattelutapa kieroutuu niin, ettei koskaan ole tyytyväinen vaan etsii aina korjattavaa. Ja hei, eikös ratsastus ole läpi elämän pelkkää korjattavaa? Senhän tietävät kaikki! Eli kun korjattavaa jokatapauksessa on ja sen jokainen tiedostaa, niin kannattaisi enemmän hehkuttaa hyvin menneitä juttuja.

Tuhmaponi otti kantaa vähän samaan asiaan Instassaan pari viikkoa sitten ja ihmetteli, miksi katsomoissa arvostellaan niin kovasanaisestikin toisten ratsastusta. Hän on asian ytimessä, "jos itse haluaa onnistua painamalla muita, ei tule paljon huonoa paremmaksi".

Minustakin on aika jännää, että jo alkeiskurssin käyneet ovat hanakoita etsimään kuvasta 10 virhettä ja huomauttamaan niistä. Milloin joku taluttaa väärältä puolelta, milloin nousee satulaan väärältä puolelta, keventää hetken aikaa väärälle jalalle tai raippa ei pysykään reiden päällä... Miksei bongailla toisten ratsastuksesta niitä tosi hyvin menneitä pätkiä? No ehkä siksi, että niistä ei niin huudella eikä niitä varmaan sen takia osaa oikein katsoakaan.

Emmekö me uskalla sanoa ääneen, että hei, tällä kertaa ratsastin todella hyvin? Emme, koska sitten tulee joku satavarmasti etsimään videolta ne kaikki virheet ja toteaa, että Muulin olisi parempi olla lautasella kuin minun perseeni alla.

Somekin on jännä juttu. Periaatteessa me bloggaajat sun muut tyrkyt laitamme päämme vadille kaikkien kivitettäväksi joten miksi emme vain nautiskelisi videoista kotisohvalla? No kun se ei ole sama ja siitä puuttuu kaikki vuorovaikutus! Emme me tietenkään kerää pelkkiä sydänkommentteja vaan olemme avoimet myös rakentavalle kritiikille, mutta se tuntuu olevan aika vaikeaa tuottaa.

Ja jos ei löydä videolta mitään muuta kuin virheitä, niin tämän memen sanoma kannattaa opetella ulkoa.

Mulla on tässä ainakin tosi hieno muuli, joka on kehityskelpoinen ja melko kesy. Olen osannut pyytää ja ostaa apua, kun olen sitä tarvinnut enkä mitenkään häpeile sitä. Olen itse tullut itsevarmemmaksi ja rohkeammaksi Muulin kanssa. Ratsastajana kehityn hitaasti mutta sitäkin varmemmin,

Ratsastustunnin jälkeen päätin vielä lähteä maastoon. Muuli oli tuntunut niin chilliltä, oli lämmin ilma ja olisin seuraavat kolme viikkoa poissa tallilta.

En ollutkaan ollut Muulin kanssa kahdestaan maastossa ainakaan kahteen kuukauteen enkä sitä ennen montaa kertaa. Myönnän, että jännitän ajatustakin maastoilla sen kanssa ilman maastoseuraa. Mitä jos jotain tapahtuu? Mitä jos vastaan tulee jotain tosi pelottavaa eli esimerkiksi sauvakävelijä, eikä saada kaverihevosta siihen väliin?

Tiedän aivan hyvin, että en voi aina saada maastoseuraa ja tarkoitus on kuitenkin maastoilla Muulin kanssa ihan kahdestaan. Olen jopa vähän vihainen itselleni, etten maastoillut sen kanssa enemmän kahdestaan viime kesänä, kun se palasi Sannalla. Siellähän Muuli meni aina yksikseen. Kävin silloin kyllä joitakin kertoja yksin, tai sitten minulla oli ihminen maastakäsin mukana kuvailemassa.

Nyt minulla oli kuitenkin tunnin jälkeen sellainen voittajafiilis, että selviäisimme lyhyestä peltolenkistä Muulin kanssa varmasti. Ohjasin sen kentän takaa polulle ja siihen sitten jäätiin. Muuli jäi siis kylmänviileesti jäkittämään polulle. Kun se ei pienestä pohkeesta lähtenyt eteen, paukutin sitä ihan kunnolla kylkiin lopettaen heti, kun se siirsi painoa eteen. Kehuin myös kovasti.

Lopulta se käveli 10 askelta ja jäkitti taas. Se ei yrittänyt kääntyä kotiin eikä se tuntunut selkään jännittyneeltä, se vain jäkitti. Varmaan juuri tällaisen käytöksen takia muuleja kutsutaan itsepäisiksi. Itse en ollutkaan tällaista kokenut pitkään aikaan, siis että Muulilla ei mielestäni ollut mitään selkeää syytä jäkittää eikä se tuntunut jännittyneeltäkään.

No siinä aikani paukutellessani päästiin noin kilometrin päähän tallista ja sitten Muuli alkoi kävellä normaalisti ja reippaasti ja päästiin ravaamaan ja laukkaamaan vajaat pari kilometriä. Pitäisi varmaan olla raippa mukana ainakin alkumatkasta, että saa Muulin riittävän kauas tallista. Tosin, se ei vaikuttanut siltä, että olisi halunnut kääntyä kotiinkaan.

Meillä oli siis loppupeleissä oikein kiva maasto ja jatkossakin yritän ottaa tuon 4,5 kilometrin pituisen peltolenkin vakio-ohjelmaamme. Sen voi hyvin ratsastaa vielä ratsastustunnin päätteeksi, ikään kuin "palkinnoksi".