Heportteri, RIDE!, Hevosmaailma ja Horsemanship Magazine - Hevosalan aikakauslehdet arvostelussa

Valitsin postaukseen neljä hevosalan aikakauslehteä ja arvostelen ne omaan lukukokemukseeni perustuen. Luen ja arvostelen lehtiä siis täysin omasta näkökulmastani ja tämän näkökulman muodostaa kolmekymppinen muulinomistaja, joka lähinnä puskailee, ei seuraa kilparatsastusta ja on varauksellisen kiinnostunut kaikesta hörhöilystä. Lehdistä kolme neljästä on mielestäni suunnattu kaltaiselleni muuliharrastajalle. Riden kohderyhmä on hieman itseäni nuorempi, mutta otan sen huomioon vertailussani.

Kolme lehdistä muodostaa suurimman osan Suomen hevoslehdistä ja ainoa puuttuva aikakauslehti on Hippos, jota minulle ei tule koska en kuulu mihinkään ratsastusseuraan.

Esitellyistä lehdistä Heportteria tilaan, Hevoslehti Ride! päätyi minulle hevosbloggaajien pikkujouluissa, Hevosmaailman ostin lehtipisteestä, koska siinä on ottamani kuva ja Horsemanship Magazinea tilaan verkkolehtenä, mutta tämän numeron sain myös paperisena, koska kannessa on oman muulini kuva.

Yksikään lehti ei siis ole päätynyt minulle yhteistyön merkeissä, Ride jaettiin pikkujouluissa kaikille osallistujille.

Heportteri

Heportterin ensimmäisestä numerosta kirjoitin blogiini jo viime kesänä otsikolla "Heportteri - lehti joka ui vastavirtaan". Olin ja olen edelleen printin aktiivinen kuluttaja ja osallistuin Heportterin "tekemiseen" jo mesenaattivaiheessa. Sain siis tuon ensimmäisen numeron ensimmäisten joukossa. Nyt useita numeroita myöhemmin on mukavaa huomata, että lehti on pystynyt ylläpitämään samaa linjaa alusta asti ja juttuaiheita näyttää löytyvän hyvin. Lehti tuntuu paranevan numero numerolta ja uunituore numero 1/2019 upposi minuun yhdeltä istumalta! Melkein jokaisesta numerosta olen myös löytänyt pienen viittauksen aaseihin tai muuleihin. Viimeisimmässä lehdessä näistä oli maininta peräti kahdessa jutussa!

En kuitenkaan kuvittele ostavani aasilehteä, mutta on mukavaa, että nämäkin kavioeläimet huomioidaan kun niitäkin on välillä mukana tutkimuksissa. Jutut eivät olisi olleet sen huonompia, jos nämä maininnat olisi jätetty pois, mutta onneksi ne olivat mukana.

Heportterin sisällysluettelo

Lehdessä pidän kovasti osiosta, jossa esitellään meneillään olevia ja tuoreita hevostutkimuksia. Usein nämä kiertävät Facebookissa englanniksi ja ne on referoitu jonkin ulkomaalaisen hevoslehden toimesta. Koska kyseessä on tutkimukset, menee englanninkielisestä tekstistä usein osa vähän ohi. Onkin kiva lukea näistä ihan suomeksi.

Eräs näistä tutkimuksista toteaa, että hevoset tykkäävät, kun niitä rapsutetaan esimerkiksi sään alueelta, tai muulien kohdalla korvien sisältä, mutta eivät tykkää siitä, kun ne vain rutiinimomaisesti harjataan läpi. Olen alusta asti huomannut, ettei Muulikaan mitenkään erityisesti nauti harjaamisesta joten jo sen varjolla harjaan sen läpi vain kevyesti tai saatan harjata vain satulan kohdan. Muuli on onneksi tosi siisti eläin eikä piehtaroi missään märässä.

Lehdestä haluan nostaa kaksi pitkää juttua tähän postaukseen.

Ensimmäinen näistä pitkistä jutuista on Hevoset somessa. Juttuun on haastateltu Aada Lättiä, joka on pitkän linjan somettaja ja hänellä on yksi Suomen suosituimmista hevosblogeista, Aadan hevoselämää. Uskoisin että jokainen Muuliprojektin lukija tietää Aadan blogin. Juttu keskittyy hevosten hyvinvointiin somemaailmassa. On valitettavaa, että somehuomiota saatetaan hakea hevosen hyvinvoinnin kustannuksella tai hevosen kanssa tehdään vain somen takia jotain sellaista, mikä ei normaalisti tulisi mieleenkään. Aada tietää, että suurin osa seuraajista on lapsia jotka sitten ottavat mallia idoleidensa toiminnasta. Siinä mielessä somettajan on pakko hieman miettiä, mitä julkaisee, jotta hevosten hyvinvointi ei vaarannu.

Toinen someilmiö ovat Facebookryhmät, joiden tiimoilta juttuun  on haastateltu Aino Koivukunnasta, Reetta Niemelää ja Minna Tallbergia. He kaikki ovat hevosten hyvinvoinnin kannalla ja esimerkiksi suositusta Talliniksit-ryhmästä poistetaan hevosia vahingoittavat niksit ja kommentit. Tallberg peräänkuuluttaa medianlukutaitoa ja suosittelee katsomaan videoita kokonaan ilman ääntä ja päättelemään itse, vaikuttaako hevonen tyytyväiseltä vai onko sen "hauska temppu" seurausta stressistä.

Hyvä tuore esimerkki tästä on muuten video, jossa hiljattain lassottu mustangi oli hampaillaan kokeillut pressunpalasta ja sitten pelästynyt. Pelkoreaktion ansiosta hevosen leuat olivat loksahtaneet tiukasti kiinni, joten pressu jäi sen suuhun. Hevonen spinnasi aitauksessa ympyrää selvästi hätääntyneenä ja lopulta kun ei pressusta päässyt eroon, hyökkäsi eteen ja talloi sitä etukavioillaan jolloin se irtosi. Videon saatesanoissa naureskeltiin leikkisälle hevoselle vaikka hevonen oli erittäin suuressa stressitilassa. Se toteutti hevosten pakoreaktiota aidoimmillaan ja yritti ensin peruuttaa pelottavaa pressua pakoon mutta kun se oli edelleen suussa kiinni, hevonen hyökkäsi eteen ja samalla pressu irtosi.

Somelle ei kuitenkaan voida mitään eikä siitä tulla pääsemään eroon. Siksi olisikin tärkeää että ainakin me aikuiset käyttäytyisimme somessa asiallisesti ja esimerkillisesti. Vaikka tuntuisi kuinka puuduttavalta selittää päivästä toiseen miksi hevosella on joku tietty varuste, on asiallisesti asian avaaminen kuitenkin paras keino levittää tietoa.

Toinen mielenkiintoinen pitkä juttu käsitteli hevosen älyä. Kun ihmisiin liittyvä psykologia ja sen tutkimus ei juurikaan jaksanut koulussa kiinnostaa, on tämä artikkeli ihan muuta maata. Artikkeli on hevosen älyn lisäksi historiantunti hevosten ja muidenkin eläinten älykkyyden tutkimisesta. Tässä artikkelissa oli referoitu myös tutkimusta, jossa hevoset, aasit, muulit ja koirat (miksi koirat, se jää epäselväksi). Eläinten piti löytää aukko ja kulkea siitä päästäkseen ruuan luokse. Muulit ja aasit selviytyivät hevosia paremmin. Muuleista kerrotaan, että ne ovat joustavia oppijoita ja hahmottavat hyvin tilaa. Toinen mielenkiintoinen tutkimus oli sellainen, jossa hevonen yllättäen pyysi apua ihmiseltä saadakseen porkkanat luokseen aidan toiselta puolelta. Ja toki jutussa oli referoitu myös tuoretta loimitutkimusta, jossa hevoset opetettiin kertomaan, haluavatko ne päälleen loimen, haluavatko loimen pois vai ovatko tyytyväisiä nykytilanteeseen. Jos minulla joskus on oma pikkupihatto, tulen varmasti opettamaan tämän sen asukeille.

Mikään lehti ei jää ilman kritiikkiä ja Heportteri saa sitä pienestä kukkahattuilustaan. Tuoreimmassa numerossa se ei jää keneltäkään huomaamatta, kun päätoimittaja pahoittelee sitä, että yhdessä haastattelussa englantilainen laukkahevosia uudelleenkouluttava henkilö kuvailee erästä ponia tuhmaksi, kun se ei halua lähteä maastoon (kuva yllä). Toimittaja olisi voinut siivota kaiken tämän pois haastattelusta, mutta sitten siitä olisi saanut vääränlaisen kuvan. Minun mielestäni juttuja ei pidä missään tapauksessa siivoilla lehden agendaan sopivaksi, haastateltavat kertovat tietystä kulttuurista ja tietystä toimintatavasta. Haasteteltavat on vain valittava niin, että ne sopivat lehden ajatusmaailmaan. Kuinka moneen lehteen heitä Suomessa riittää?

Jos palaan vielä tähän laukkahevosten kuntoutusjuttuun, niin jokainen lukija varmasti ymmärtää että naapuritallilla ja naapurimaassa ja kauempanakin voi olla erilainen kulttuuri kuin omassa henkilökohtaisessa kuplassa ja se on ihan okei. Hevoskulttuurilla Englannissa on tietääkseni hyvin pitkät perinteet ja perinteitä kunnioitetaan eikä suurimmassa osassa perinteitä olekaan mitään vikaa. Menee vielä vuosia (jos sekään edes riittää) siihen, että Suomessa ja muualla Euroopassa hevosia ymmärretään täydellisesti eikä niitä koskaan enää "laiteta kuriin".

Itse nostaisin aiheen vierestä keskusteluun myös sen, että mikä on kuriin laittamista? Monesti sanotaan, että kun taito loppuu, väkivalta alkaa. Joissain erittäin positiivisvahvisteisissa piireissä väkivaltaa on jo napakka EI ja narun ravistelu. Jos tuollaiseen hätäkeinoon on jouduttu turvautumaan, on hevosen koulutus sössitty jollakin aikaisemmalla portaalla. Selkeää väkivaltaa on kuitenkin esimerkiksi ketjulla silmittömästi räimiminen. On helppoa erottaa ääripäiden väkivalta toisistaan, mutta väliin jää runsaasti harmaata aluetta. Ehkä ponin "kuriin laittaminen" on tarkoittanut ihan vain sitä, että sen pää pidetään maastoon lähtiessä tiukasti menosuuntaan ja sille annetaan pohjetta niin kauan, että se siirtää painoaan eteen ja lähtee liikkeelle haluttuun suuntaan. Ei sitä välttämättä ole raipalla hakattu niin pitkään, että se on saatu ajettua pois tallin pihasta. Ehkä kuriin laittaminen tarkoitti vain sitä, että tällä kertaa ponin ei anneta päättää, haluaako se lähteä vai ei.

Tämä voidaan kokea väkivallaksi kun hevosen valinnan mahdollisuus poistetaan ja ainoa valinta on se, että joko se liikkuu ja sillä on hyvä olo tai se ei liiku ja sen olo tehdään tukalaksi,

Lehteä ja varsinkin sen ulkoasua katsoessani ihmettelen myös hieman, miksi näinkin laadukkaaseen lehteen on valittu heikkolaatuisia kuvia. Ovatko esimerkiksi Niina Kirjorinteen jutussa olevat ratsastuskuvat tarkoituksella suttuisia ja sopivat hyvin hieman mattapintaiselle paperille? Tämä voi olla tehokeino, mutta kun kuvia ei lehdessä muutenkaan ole niin paljon kuin naistenlehdissä, niin eivätkö ne voisi olla hyvälaatuisia? Lehti on kuitenkin ensisijaisesti tekstilehti, kuvien tehtävä on pätkiä ja elävöittää muuten mahdollisesti puuduttavaa lukukokemusta.

Suosittelisin Heportteria mielelläni. Se on todellakin tiukkaa asiaa ja perustuu tutkittuun tietoon aivan kuten se lupaakin. Mutta se hinta. Kuusi numeroa maksaa 93,60 euroa. Se on ihan todella paljon vaikka lehti onkin 52-sivuinen, painettu laadukkaalle paperille, asiapitoinen ja ulkoasultaan kaunis.

Saan tällä samalla summalla tilattua itselleni jonkun laadukkaan englanninkielisen kirjan hevosista tai ostettua lukuoikeutta hevostutkimuksiin. On kuitenkin luksusta että joku on kääntänyt ja pureskellut ne mukavasti suomen kielelle.

Lehden voi tilata myös verkkolehtenä, joka on hinnaltaan halvempi, mutta tähän postaukseen arvioin tarkoituksella paperilehtiä. En itse välitä verkkolehdistä enkä tule niitä lukeneeksi. Mä ihan todella paljon haluaisin tilata lehden myös ensi vuonna, mutta vajaat 20 euroa numeroa kohti on minun taloudessani todella paljon. No, mietin asiaa kunhan olen lukenut kaikki tämän vuoden lehdet. Ne olen jo maksanut. Lehteä ei ole mahdollista ostaa irtonumeroina Lehtipisteestä, mutta irtonumeroita voi tilata lehden verkkokaupasta 17,90 euron hintaan/numero.

Hevoslehti RIDE!

Ride! jatkaa Riders Magazinen jäljillä ja on siis käytännössä sama lehti, mutta eri kustantajan alla. Tämä numero on ihan ensimmäinen Ride ja se oli ostettavissa vain Playsson.netin verkkokaupasta. Tiimi lehden takana on sama kuin Riders Magazinessakin ja on olo huomata, että ulkoasu on parantunut koko ajan. Vaikka en kuulukaan lehden kohderyhmään, olen silti hankkinut jokaisen numeron koska kannatan printtimediaa.

Lehden sisältö on monipuolista, mutta punaisena lankana tässä numerossa ovat Helsingin, Tallinnan ja Tukholman Horse Showt ja niistä kirjoitetut jutut ja haastattelut. Lisäksi tutustutaan latvialaiseen taidemaalariin, ratsastusjousiammuntaan, pararatsastukseen ja varsinkin sen taustajoukkoihin, minishettikseen, rintaremmeihin ja hevosen verryttelyyn.

RIDE!:n sisällysluettelo

Hevosten kilpailumaailma ei itseäni niin kovasti kiinnosta, mutta raportti Hihssissä olleelta Henk Noorenin miniklinikalta aukesi minullekin riittävästi. Ja sitten juttu, jossa on analysoitu voittajan rataa ja haastateltu tätä, ei ole niin kovin kiinnostava ja aikakauslehdessä tällainen juttu on jo "vanha" kun jokainen on lukenut menestyksestä jo muuta kautta ennen kun lehti ilmestyy. SIHSissä esiintyneen Alizee Fromentin haastattelu oli mielenkiintoista luettavaa ja kuvat upeita! Juuri tällaisten esitysten takia päätin, että lähden itsekin Tukholmaan tänä syksynä. Kun en niin välitä kilparatsastuksesta, on HIHS minulle vähän sellainen blaah. Mutta jos HIHSsin yksi iltaohjelma olisi vaikkapa Apassionata, niin olisihan se aika makee juttu!

Lehden jutut ovat kompakteja ja lyhyitä, mutta kun kohderyhmänä ovat teini-ikäiset ja nuoret aikuiset hevosharrastajat, ovat jutut tälle kohderyhmälle varmasti aivan sopivat. Lehdessä ei ollut mitään "lapsellista" sisältöä, vaan pystyin itsekin naureskelematta lukemaan lehden sujuvasti läpi. Ride! eroaa kaikista muista lehdistä siinä, että se julkaisee muiden kuin ammattilaisten kirjoittamia juttuja. Kun bloggareiden tekstejä luetaan mielellään verkosta, mikseivät ne toimisi myös lehdessä. Riden tarkoitus on laajentaa somekenttää lehteen, mutta tässä numerossa yhteys someen jäi hieman kevyeksi jos ei satu ennestään tietämään, että artikkelien kirjoittajilla on myös blogi tai jokin muu aktiivinen somekanava.

Kun Heportterissa sisältö painottui tekstiin, on Ridessa paljon kuvia ja ne sopivatkin hyvin lehden sisältöön ja kohdeyleisölle. Ride! ei anna minun ikäiselleni lukijalle ajattelemisen aihetta. En jää miettimään juttujen sisältöjä jälkikäteen enkä palaa niihin ja se kertoo varmasti siitä, etten ollut lehden suoraa kohdeyleisöä. Nautin lehdestä sen lukuhetken ajan ja säästän sen samaan tapaan kuin muutkin hevoslehteni mutta siinä se. Taitto tässä numerossa oli mukavan ilmavaa ja yksinkertaista ilman mitään kikkailuja.

Kritiikittä ei tämäkään lehti selviä ja yksi ongelma ovat lehden kuvat. Kansikuva on valitettavan rakeinen, koska se on otettu hämärässä HIHSsissä. Se ei kuitenkaan ole niin rakeinen, että rakeisuus olisi tehokeino. Lehden sisällä olevat kuvat olivat tarkkoja ja hyvälaatuisia, mutta suurin osa turhan tummia, mikä taas on painon kanssa sovittava asia ja seuraavassa lehdessä kuvat ovat varmasti käsitelty vaaleammaksi ennen painoa. Kuulin, että painotaloa oli vaihdettu, joten menee aina 1-2 lehteä, ennenkuin värit saadaan molemminpuolin sopiviksi.

Koska lehden yksi ajatus on yhteisöllisyys ja yhdessä toimiminen, on haastatteluissa käytetty haastateltavien tai heidän lähipiirinsä ottamia kuvia. Se tekee jutun kuvituksesta epätasaista ja useasta kuvasta puuttui kuvateksti, joten kuvassa olevan henkilön nimen saattoi arvailla vain kuvaajan nimestä. TIHSin kuvagalleriassa ei ollut yhtään kuvatekstiä, onko kuvissa niin tunnettuja ratsastajia, että lehden kohdeyleisöön kuuluva lukija tuntee nämä?

Numerosta kauttaaltaan puuttui viimeistely ja loppusilaus. Tekstissä oli kirjoitusvirheitä ja toistoja, kuin jutut olisivat jääneet oikolukematta. Erään jutun kuvat ja kuvien kuvaukset olivat menneet väärinpäin ja ihmettelin hetken ajan rintaremmien eroavaisuuksia ennen kuin tajusin tämän.

Hinnaltaan Ride! on erittäin kilpailukykyinen. Vuoden lehtitilaus vuodelle 2019 maksaa 19,90 ja tällä saa vuoden aikana ilmestyvät neljä numeroa. Lehti tulee myös myyntiin Lehtipisteeseen.

Hevosmaailma

Vihtiläinen lehtitalo Karprint tuottaa erilaisia erikoislehtiä ja näistä Hevosmaailma on ilmestynyt jo ainakin 20 vuotta! Kun tällä aikavälillä hevoslehtiä on tullut ja mennyt, on Hevosmaailma pystynyt pysymään elossa, hatunnosto!

Lehti kertoo olevansa yleislehti hevosista ja suunnattu ihmisille, jotka harrastavat, hoitavat, kasvattavat ja rakastavat hevosia. Artikkelit on kirjoitettu selkeästi aikuisille lukijoille ja itse lukijana kiitän siitä. Sisältö on monipuolista ja artikkeleita on terveydestä, maailmalta, miniaaseista, eri hevostoduista ja varusteista. Valtaosa sisällöstä liittyy ratastuspuoleen, mutta ravureitakaan ei ole unohdettu. Jos koko perhe harrastaa hevosia, on lehdessä kaikille varmasti luettavaa. Nostan seuraavassa esiin muutaman itseäni kiinnostavan artikkelin.

Portugalissa toimii vain yksi hevostenpelastusjärjestö, englantilaisen pariskunnan perustama Their voice Portugal, joka on ollut suomalaisissakin hepparyhmissä esillä, koska paikassa on käynyt useita suomalaisia vapaahetoistyöntekijöitä. Yhtä näistä, 18-vuotiasta välivuottaan viettävää Hannaa haastateltiin lehteä varten. Juttu avaa hevosenpelastuksen lisäksi kivasti myös portugalilaista hevosenpitoa. Lusitanoista sanotaan, että ne ovat sen luontoisia, että kestävät aika kurjaakin kohtelua ja käsittelyä. Moni tosi kurjassa kunnossa pelastusjärjestölle tullut hevonen onkin siis hyvin ihmisystävällinen eikä "kanna kaunaa". No, eivät hevoset muutenkaan osaa solmia salajuonia ihmisiä kohtaan, mutta osa hevosista ei varmaan edes tiedä paremmasta. Tilalla laihat hevoset lihotetaan, orit ruunataan, hevoset kuntoutetaan, käsitellään ja sitten ne ovat valmiita uusiin adoptiokoteihinsa. Ne voivat vaihtaa maatakin ja jutussa on kehityskuvat saksaan menneestä Luis-varsasta.

Vaikka Portugalissa on runsaasti hevosia, on outoa, että tällaisia pelastusjärjestöjä on vain yksi. Jutussa avataan hieman taustoja ja kerrotaan, etteivät hevoskasvattajat koe, että tällaiselle toiminnalle olisi tarvetta. Ilmeisesti heidän mielestään hevosenpito on ihan riittävällä tasolla. Se kertoo myös maan kulttuurista. Heille laiha hevonen on yhtä normaali kuin meillä metabolinen ihraniska. Molemmat ääripäät kärsivät varmasti yhtä paljon mutta se hoikempi on helpompi saada kuntoon.

Seuraavassa jutussa esteratsastaja ja asianajaja Antti Linna kertoo hevoskaupan sudenkuopista ja muistuttaa, että jos viisivuotias Suomessa kasvatettu ratsuhevonen maksaa alle 20 000, on siinä yleensä jotain vikaa, koska täällä ei ole mahdollista saada kulujaan pois alle tuon hinnan. Hän ei ota huomioon sitä, että suurin osa Suomen hevoskasvattajista tekee työtä sydämellä, ei matikkapäällä. Minustakin tuntuu, että hevoskaupan ongelmat ovat lisääntyneet viimevuosina ja Linnan mukaan se johtuu siitä, ettei ostaja oikein tiedä mitä on ostamassa tai ostanut. Usein nämä hevoset ovat hintahaitarissa 5 000 - 15 000 euroa, eli sellaisia harrastehevosia tai hieman parempia sellaisia. "Pohjimmiltaan kiistassa on kyse ostajan kokemasta pettymyksestä, koska hevonen ei olekaan osoittautunut unelmien ratsuksi", Linna kertoo haastattelussa. Oma muulini oli tällainen sika säkissä. Se oli käytökseltään saapuessaan sellainen ettei sitä mitenkään ole voitu käsitellä ja kouluttaa Espanjassa ennen autoon lastausta, mutta tiesin heti, että siitä en voisi reklamoida, koska minulla ei ole mitään "todisteita" asiasta. Sen sijaan, kun säkäkorkeus oli yli 10 cm matalampi kuin mitä piti, oli se syy reklamoida. No, kuten tiedätte, mitään alennusta tai hyvitystä en saanut enkä ole ihmisenä sellainen, että viitsisin tapella. Onneksi Muuli sentään oli halpa. Espanjassa on ilmeisesti edullista kasvatella hevosia kolmivuotiaiksi.

Lehden yhtenä teemana on yhteishaku ja koulutus ja siihen liittyen lehdessä oli juttu sekä Kristasta, joka on koulutukseltaan ravintolakokki mutta työskentelee ratsastuksenohjaajana ja on valmistunut Ypäjältä. Kokin opinnoista on ollut hyötyä rahallisesti mutta myös asiakaspalvelukokemus. Jutussa on myös käyty läpi uutta monimuotokoulutusta, joka on helpotus työn ohella opiskelevalle. Töitä voi jatkaa normaalisti opiskeluiden ohella. Lisäksi lehdessä esitellään Suomen hevosalan oppilaitoksia ja niiden tarjoamia mahdollisuuksia.

Syy, miksi lehden alunperin ostin, on siinä oleva juttu miniaaseista. Rölli on Hevostoiminta Valkaksen toinen miniaasi ja tekee keikkaa esimerkiksi palvelutaloissa. Rölli on minulle tuttu, se on ollut Elmamessuilla mukana ja kesällä kävin sen omistajan luona tekemässä jutun emänsä hyljeksimästä miniaasista Callesta. Kävin myös vuolemassa nämä aasit loppuvuodesta. Tiedän, että Satu on tosi tarkka aasiensa hoidosta ja ruokinnasta ja hän oli pyytänyt jutun oikolukuun. Siinä onkin hyvä faktalaatikko, jossa on tietoa myös aasien ruokinnasta. Ja juttuun oli valitti myös yksi ottamani kuva Callesta, ihan luvan kanssa.

Jutut eivät sinänsä jää mieleen pyörimään, mutta olivat informatiivisia ja kiinnostavia. Mietin lehteä lukiessani, että aika sissejä ovat, kun saavat edelleen vuosien jälkeen lehteen niin paljon sisältöä!

Kritiikittä ei tämäkään lehti jää. Tästäkin lehdestä tuntuu puuttuvan viimeinen silaus ja juttujen taso ja sisällön syvyys vaihtelee. Se on tietenkin ihan luonnollista, kun jutut ovat tulleet eri toimittajien kynistä. Tekstissä on kirjoitusvirheitä ja vähän hassuja lauseita, jotka eivät ole hyvää suomenkieltä. Lehden kuvat ovat joko kuvapankkikuvia tai haastateltavien lehteen lähettämiä kuvia. Tämä on aiheuttanut ongelmia aiemminkin, kun haastateltava on lähettänyt jonkun muun kuvaajan kuvan kysymättä ensin lupaa. Koko sivun kuvasta aikakauslehdessä maksetaan keskimäärin noin 300 euroa ja kansikuvasta enemmän, joten ammattikuvaajaa varmasti harmittaa kun Hevosmaailma on käyttänyt lehteä ilmaiseksi vedoten kuvan lähettäjän vastuuseen. Omia kuviani on aiemminkin ollut Hevosmaailmassa, mutta he eivät kunnioittaneet pyyntöä laittaa kuviin nimeni kuvaajaksi. Kuvat oli merkattu vain "henkilön XX kotialbumi". Kuvieni käyttöön siis oli lupa, mutta kuvaajan nimi oli taitossa "unohtunut".

Kuvien laatu vaihtelee eikä niitä ole käsitelty "samaan tapaan". Se on myös aika hankalaa jos haastateltava lähettää kännykkälaadun otoksia. Lehti on kyllä oivaltanut hyvän paikan säästää. Kuvapankkikuvat ovat halpoja ja haastateltavien ilmaisia. Tämän lehden kuvittaminen valokuvaajien otoksilla tekisi tosi ison lisälaskun.

Karprint ei myöskään painotalona ole toiminut ihan täydellisenä työnantajana. Jos aihe kiinnostaa, kannattaa lukaista tämä blogipostaus, jonka on kirjoittanut Karprintin entinen freelancetoimittaja. Hän työskenteli talossa 2012, mutta oman käsitykseni mukaan asiat eivät ole parantuneet. Tuon tekstin perusteella Hevosmaailmaankin saattaa kirjoittaa juttuja sellaiset toimittajat, jotka eivät tiedä hevosista lähtökohtaisesti mitään. Sen takia juttuihinkin tulee helposti outoja virheitä ja hassuja sanoja jos haastateltava ei ymmärrä pyytää juttua oikolukuun itselleen.

Ulkoasua freesaisin ja paljon. Hevosmaailma on näyttänyt ihan samalta kaikki ne vuodet, kun olen sen irtonumeroita ostanut. Sivumäärä on 84 ja lehden vuosikerta (6 numeroa) maksaa 41 euroa kestotilauksena. Irtonumeron hinta on 6,90 ja lehti on myynnissä Lehtipisteessä.

Horsemanship Magazine

Tämä lehti on englantilainen ja sen sisältö on siis tietenkin myös englanniksi. Tilaan lehteä verkkolehtenä (ja häpeällisen monta numeroa olen jättänyt lukematta, koska en ole mikään verkkolehtien superfani) mutta tämän numeron sain paperisena kotiin, koska lehdessä on oman muulini kuva. Sen takia otin myös tämän lehden vertailuun mukaan ja ehkä saan Sinutkin kiinnostumaan lehdestä! Tämä on nimittäin oikeasti hyvä lehti ja vuoden verkkotilaus maksaa vain 11 puntaa!

Horsemanship Magazine eroaa kotimaisista lehdistä siitä, että lehdessä on vähän toimitettua aineistoa. Suurin osa artikkeleista on siis palveluntarjoajien tai harrastajien itse kirjoittamia tekstejä, toki ne ovat käyneet oikoluvun läpi. Koska tunnen päätoimittajan ja hänen miehensä somen kautta (teimme Sari Maydewin kanssa mm yhteisen videon vuosi sitten!) tiedän, että lehteä tehdään täysin vapaaehtoisesti saamatta siitä mitään oikeaa korvausta ja siihen nähden lehti on tosi kiva!

Lehden sisältö mukailee lehden nimeä ja sloganissaan lehti kertoo toimivansa inspiraation ja tiedon lähteenä kaikille ratsastajille. Sisällöstä saa varmasti parhaan kuvan, kun lyhennän tähän muutamia lehden artikkeleita.

Ensimmäisessä pitkässä jutussa, joka liittyy pidempään juttusarjaan hevosen anatomiasta, keskitytään hevosen päähän ja mm silmää ympäröiviin lihaksiin. Juttu vilisee lihasten englanninkielisiä nimiä, etten itse pystynyt tekstiä riittävissä määrin ymmärtämään mutta sellaiselle, jolle termit ovat tuttuja, on juttusarja varmasti hyvin informatiivinen.

Sarah Weston taas omistaa viisi new forestin ponia ja pitää niitä vapaana New Forestin alueella. Hän kertoo jutussaan nuorimmasta varsasta ja pohtii, kuinka paljon tätä kannattaa kesyttää. Usein hevoset otetaan vuodeksi tai pariksi talliin ja koulutetaan ja käsitellään hyvin, mutta silloin hevosista voi tulla hyvinkin ihmisläheisiä ja ne hengailevat kylien ja teiden lähellä. New Forestissa kolarit mm hevosten kanssa ovat valitettavan yleisiä ja niihin päätyvät juuri nämä kesyimmät yksilöt, jotka eivät ymmärrä pelätä. Westonin varsaa on sen verran kesytetty, että sille sai riimun tunnistuksen, mikrosirutuksen, polttomerkkauksen ja ruunauksen ajaksi ja toki nämä toimenpiteetkin tulivat tehtyä samalla. Sen enempää Weston ei halua varsaa käsitellä ja tällä hetkellä puolitoistavuotiaana ruunana se ei lähesty ihmisiä ollenkaan. Mielenkiintoista kuvausta tällaisesta hevosenpidosta! Koska olen itsekin käynyt pari kertaa New Forestissa (lue postaus tästä), on tosi mielenkiintoista lukea artikkeleita aiheesta. Jos päästäisin Muulin tuolla tavalla vapauteen, voin vannoa, ettei siitä näkyisi enää koskaan perskarvaakaan.

Lehdessä on yleensä aina myös jokin juttu aaseista tai muuleista. Niitähän on Englannissa moninverroin enemmän kuin Suomessa, joten jo sen takia niille pitää antaa palstatilaa. Lisäksi päätoimittajalla on kaksi omaa muulia. Tällä kertaa artikkelissa kerrotaan, mistä muuleja saa ja mihin pitää kiinnittää huomiota niiden ostossa. Sari on itse kirjoittanut artikkelin ja nostaa esiin aika tärkeän jutun. Jos myynti-ilmoituksen kuvissa muuli on savinen ja kaukana laitumella riimu päässä, pitäisi hälyytyskellojen soida. Yleensä tällainen muuli ei anna helposti kiinni koska sitä ei ole pystytty harjaamaan eikä siitä ole tarkkoja lähikuvia. Eihän kukaan myyjä varmasti tarkoituksella laita ilmoitukseen kuvaa likaisesta eläimestä, eihän? Ja jos laittaa, kertoo sekin jotain muulinpidosta. Jos sitä ei siistitä kuviin, on sen hoito varmaan muutenkin vähän niin ja näin.

Englannissa on muuten ihan sama ongelma muulien suhteen kuin muuallakin. Donkey Sanctuaryssä on lukuisia hankalia ja väärinymmärrettyjä muuleja ja myyntiin tulee erittäin harvoin jos koskaan isokokoisia ratsuksi koulutettuja yksilöitä. Se johtuu siitä, että omistajat pitävät näistä kiinni ja myös siitä, että niitä on maassa melko vähän. Sen takia muuleja tuodaankin ulkomailta.

Seuraavassa jutussa yhdysvaltalainen pitkänlinjan muulinkasvattaja ja -kouluttaja Meredith Hodges kertoo muulien jalostuksen historiasta Yhdysvalloissa. Artikkeli on osa Hodgesin juttusarjaa, joka ilmestyy myös Mules and More magazinessa (tilasin sitä aiemmin) sekä ADMS:n jäsenlehdessä (tilasin sitäkin). Tämä artikkeli oli mielenkiintoinen. Kun Yhdysvalloissa alettiin alunperin kasvattaa isompia muuleja, käytettiin hevostammoina sellaisia tammoja, jotka olivat liian huonoja hevoskasvatukseen. Samaan aikaan aaseja oli jalostettu tosi isoiksi, rotua kutsutaan mammuttiaasiksi. Muulit olivat kyllä isoja ja vahvoja, mutta "sysirumia" näyttelyitä ja urheiluratsastusta ajatellen. Ne olivat työkoneita, eivät ratsuja. Hodgesin äiti oli jo muulinkasvattaja ja pyrki tuottamaan atleettisia muuleja käyttämällä emätammoina arabeja, täysverisiä, tennessee walkereita, morganeita ja myös työhevosia. Hän huomasi, että suurimmat mammuttiaasiorit tekivät jälkeläisistä kolhoja mutta hieman pienempi aasiori tuotti paljon parempia muuleja. Heidän ensimmäinen hyvä siitosorinsa oli Little Jack Horner, jonka Meredith myös opetti ratsuna tosi pitkälle. Jälkeläiset olivat ihan hyviä kaikista eri rotuisista tammoista mutta Meredith halusi jalostaa vielä paremman dressagemuulin. Aiemmin käytetyt quartermuulit, appaloosamuulit ja arabimuulit olivat ihan soivia pelejä, mutta turhan pieniä kilpailumaailmaan ja quarterhevosen takia ne olivat takakorkeita ja liikkuivat alamäkeen.

Lopulta ratkaisu löytyi trakehnerristeityksestä Vickistä, joka oli täydellinen muulintekokone! Trakehner pystyi tuottamaan todella kevytrakenteisia ja hienosti liikkuvia muuleja. Nämä eivät enää liikkuneet alamäkeen ja säkäkorkeus oli tavoitteessaan. Ja näitä muuleja Meredith kasvattaa jatkossakin. Yhdysvaltojen parhaat koulumuulit ovat juurikin peräisin erilaisista puoliveriroduista kun taas maastossa arvostetaan pienikokoista quartermuulia. Sen selkään on helppo päästä vaikka ratsastaja olisi isompikin ja luonteeltaan nämä ovat rauhallisempia. Muuleja voi siis tehdä erilaisiin tarpeisiin, mutta on upeaa että ainakin yksi kasvattaja tuottaa ylpeänä maan hienoimpiin kuuluvia koulumuuleja!

Yhdessä artikkelissa käydään läpi ratsastuspelkoa, aihe on ollut jonkin verran pinnalla myös Suomessa. Lehdessä todetaan että "fear is not failure" ja että todella moni pelkää jossain vaiheessa. Pienen kyselytutkimuksen mukaan ratsastushaluttomuus ja pelko juontavat juurensa usein putoamiseen tai loukkaantumiseen ja kun keski-ikäinen ratsastaja riittävän monta kertaa katkoo luitaan ei ihme, ettei ratsastus enää jaksa kiinnostaa. Haastatteluissa hevospuolen ammattilaiset kertovat omien pelkojensa synnystä ja kertovat, miten pääsivät peloista yli. Eräs ohje on "ratsasta vain silloin, kun olet siihen valmis äläkä siksi että on vain pakko liikuttaa hevonen. Jos olet ratsastuksen aikana jännittynyt, alkaa se tunne liittyä ratsastukseen ylipäätään ja siitä on vaikeaa päästä eroon". Minä luulen, että Muulin ratsu-uran alkuaikoina itselleni kävi juuri noin. Tiesin, että selkään on noustava, mutta aina se oli jännittävää. Vaikka ratsastuskerta olisikin mennyt ihan hyvin, jännitin kovasti seuraavaa kertaa ja silti menin selkään. Vasta kun näin, että Sanna hanskaa Muulin ihan hyvin aloin luottaa siihen, että pärjään itsekin sen kanssa. Eniten kohdallani jännitystä aiheutti kontrollin menetys. Eli jos Muuli lähtee, ei minulla ole mitään työkalua saada se hanskattua. Nyt, kun se on mennyt niin kivasti jo pitkään, ei minulle jää mitään pelkotiloja päälle vaikka se kerran kuukaudessa lähtisi hanskasta.

Nostan vielä yhden jutun, jossa käsitellään hevosten ahtaanpaikan kammoa. Varmasti kaikki hevoset kärsivät siitä, onhan hevosten luonnollinen ympäristö olla aakeella laakeella. Kesyhevoset toki tottuvat jo varsana karsinaelämään, hankalampaa on niille, jotka ovat eläneet Muulin tavoin villeinä siihen asti, kun ne on lassottu ihmisen käyttöön. Jutun on kirjoittanut hevostenkouluttaja Anna Twinney, joka on saanut oppinsa Monty Robertsilta. Hän käyttää Montyn Dually riimua, jota hän pitää erittäin tehokkaana työvälineenä kun hevosta opetetaan pois paineesta. Minullakin on tämä riimu ja olen ottanut kerran maastakäsittelytunnin Monty Roberts-kouluttajalta. Postaukseen pääset tästä. Riimusta ollaan ainakin Suomessa montaa mieltä ja kukkahattuisimmat käyttäjät tyrmäävät sen ja pitävät eläinrääkkäyksenä. Minä en, mutta minä sidonkin Muulin sujuvasti puomiin ihan naruriimullakin. Noniin, sitten aiheeseen. Twinneylle tuli koulutukseen hevonen, joka oli hyvin huolestunut tallissa, maneeseissa ja muissa ei-ulkoilmatiloissa. Hevonen ei myöskään käyttänyt tarhakatosta ollenkaan. Twinney siedätti sitä ensin maneesiin rakennetussa kehikossa, jota pienennettiin ja johon lisättiin katto. Kun siedätys tehtiin hitaasti, otti hevonen kaiken hyvin vastaan. Viikon koulutusjakson jälkeen hevonen lastautui hyvin ja alkoi käyttää kotonaankin katosta!

Tämä on aukeama jutusta, jossa käydään läpi hevosen pään lihaksistoa ja sitä, mihin lihakset vaikuttavat. Luulisin.

Koska ilman kritiikkiä ei selviä mikään tuote, ei kotimainen eikä ulkomainen, korjaisin tästäkin lehdestä joitakin juttuja. Lehti on aavistuksen kukkistelua eikä se varmaan sovi aktiiviselle saksalaistyyliselle kilparatsastajalle. Ratsastusvinkkejä lehti ei siis jakele, nille on varmasti Englannissakin omat sopivat kanavansa. Tässä numerossa taitossa kuvien ja tekstin tasapaino oli mielestäni hyvä, mutta vanhemmissa lehdissä tekstiä ja mainoksia on ollut liikaa kun taas juttuihin liittyviä kuva on saattanut olla vain otsikon taustalla bannerina. Koska kuvat tulevat juttujen tekijöiltä, on niihin hankalaa vaikuttaa. Tekstin tasaisin palstoilla molempiin sivuihin ja toivoisin lehteen enemmän selkeästi toimitettua sisältöä.

Toisaalta.. Lehden erittäin edullinen hinta korreloi ihan kivasti. Sivumäärä on 52 ja lehden verkkolehtitilaus maksaa siis 11 puntaa vuodessa. Paperilehti Suomeen maksaa kestotilauksena 35 puntaa vuodessa eli noin 40 euroa. Lehti ilmestyy kuusi kertaa vuodessa. Lehti on ulkoasultaan kaunis ja painettu kiiltävälle paksulle paperille jossa kuvat pääsevät hienosti oikeuksiinsa.

Jatkoon vai ei?

Sytykkeeksi, vessapaperiksi vai säilöön?

Lehtiä on todella vaikea vertaille keskenään, koska jokaisella on oma fokus ja kohderyhmänsä. Usein kuuluu puhuttavan että Suomesta puuttuu The Hevosaikakauslehti, mutta ei sellaista varmaan ole edes mahdollista tehdä, koska hevosharrastajat ovat jakautuneet omiksi ryhmikseen. Ensinnäkin meillä on raviporukka ja ratsuporukka ja sitten on ratsuporukan sisällä puskailijat ja tavoitteelliset ratsastajat. Sitten on kilparatsastajat ja ne, jotka vain kotona menevät tavoitteellisesti. Uskoisin että näilläkin on hieman eri intressit. Mikään lehti ei voi palvella kaikkia mutta itselleni näistä lehdistä sopivin oli kyllä Heportteri, omasta agendastaan huolimatta. Sen luin kakistelematta kertaheitolla läpi ja tulen palaamaan siihen vielä. Horsemanship Magazine tuli hyvänä kakkosena, mutta pään lihaksiston faktajuttu jäi harmittamaan, kun en yksinkertaisesti ymmärrä sitä riittävän hyvin omalla englanninkielentaidollani. Lehdestä on kuitenkin sekin hyvä puoli, että se parantaa omaa kielitaitoani. Kirjoitanhan Instassa pääsääntösiesti Englanniksi ja kielioppivirheeni haittaavat varmasti osaa seuraajista.

Hevosmaailma yllätti, se oli ihan okei, mutta en kokenut sitä niin hyväksi, että tilaisin sen. Jos se kävisi läpi perusteellisen ulkoasu-uudistuksen, voisin harkita asiaa. Minulle itselleni lehden ulkoasu on tärkeä osa lukukokemusta.

Ride! puolestaan oli vähiten minulle kirjoitettu, luin sen läpi, mutta se ei liikuttanut minua sen enempää. Tällekin lehdelle kaipaisin ammattilaisotetta ulkoasusuunnitteluun, voisin jopa harkita oikean tilauksen tekemistä. Nythän minulla kävi hyvä munkki ja olen voittanut tämän vuoden kestotilauksen! Jännittävää seurata, miten lehteä tullaan kehittämään vuoden aikana! Kustantajan ja nimen vaihto oli ensimmäinen askel, lisää on varmasti tulossa.