Tänään tavoitin Muulilla ratsastaessani just sen, miksi ylipäätään harrastan ratsastusta.

Minulle ratsastuksen ydinjuttu on maastoilu. Ehkä siksi, että aloitellessani ratsastusuraani siinä 13 ikävuoden kohdilla luulin, että juuri maastossa ratsastus on erittäin tavoiteltava asia tässä harrastuksessa ja että kentällä ratsastetaan vain siksi, että pääsisi maastoon. Eihän meitä aloittelijoita ekalla viikonloppuleirillä mihinkään maastoon päästetty, joten odottelin rauhassa ratsastustaitojeni karttumista ja ensimmäisiä maastokokemuksia. En edes tarkkaan muista ensimmäistä maastokertaa. Ainakin yksi ensimmäisistä toteutui meillä kotona täysihoidossa olleiden lämminveristen selässä. Muistan, että lunta oli ainakin polveen ja miten upeasti se pöllysi kun laukkasimme lumisella pellolla. Ilman lupaa tottakai.

Minulla oli kotona myöhemmin kesähevosena naapurin suomenhevostamma. Kartoitin sen kanssa kaikki kylän maastoreitit ja piirsin niistä kartan. Oli ihan normaalia satuloida hevonen ja tehdä kolmen tunnin maasto. Jalassa olivat farkut, Kontiot ja päässä vanha samettipotta. Hevonen nosti laukan kun annoin ohjaa ja nojasin vähän eteen.

Sen jälkeen kohtasin synkkiä vuosia ja ensimmäinen oma hevonen (okei, puoliksi oma) oli aika rasittava maastossa ja ilman kaverihevosta maastoilu oli hyvää habatreeniä. Hevonen kun olisi mieluiten laukannut takaisin kotitallille. Kimppahevosen jälkeen toivuin hetken kunnes aloin etsiä vuokrahevosta, jolla voisi maastoilla. Sellainen löytyi ja parin vuoden ajan kartoitin sen kanssa maastoja sekä läheltä että kaukaa. On parasta saapua pitkälle suoralle, antaa ohjaa ja mennä täysiä. Mitä väliä jos jarrut eivät heti toimi? Kyllä se joskus pysähtyy.

Tallipäällikkö sai aamulla Muulin riimun puoliksi pois, kunnes mulkero repi itsensä vapauteen, onneksi se oli jo tarhan sisäpuolella. Riimustaan se ei hevin luovu, joten se oli syönyt aamuheinät riimu naamalla. Tämä on ollut täysin Muulin oma valinta.

Tänään oli täydellinen päivä. Aurinko paistoi ja tuntui lämpimältä poskea vasten. Pakkasta oli sopivasti eli vajaat 10 astetta. Yön pakkaslumi kimalteli puissa. Olimme sopineet maastoreissun Pian kanssa ja puoliltapäivin saavuimme tahoiltamme tallille varustamaan ratsumme.

Kokeilin jo eilen miten GoPro toimisi maastossa. Ei kovin hyvin, sillä se tuntui hyytyvän pakkasessa heti alkukäyntien jälkeen ja sammui kovasti piipittäen, kun aloin kuvata videota. Sain aikaiseksi kaksi videota. Toisessa haen Muulin tarhasta ja toisessa puhun, mutta ääni ei kuulu vedenpitävän suojakuoren takia. Perus.

Tänään varustin kameran lisäakulla ja vaihdoin pikkuakunkin toiseksi. Valjastin itselleni rintaremmin koska siten saa mielestäni realistisempaa videota kuin kypäräkameralla. Koska actionkamera kuvaa kaiken laajakuvana, näyttää siltä, että olen kolmimetrinen hujoppi pienen muulin selässä.

En kuitenkaan ottanut huomioon sitä, että rintaremmissä kamera hölskyy enemmän esimerkiksi ravissa, mutta pystyin toisella kädellä tukemaan kameraa ihan hyvin.

Muulille laitoin bosalin kuolainten sijaan, koska Muuli käyttäytyi eilen tosi mallikkaasti.

Suuntasimme maastoon. En voinut kuin katsella maisemia ja huokailla. Tämä oli juuri sitä, mitä minä haluan tältä harrastukselta. Maastoilua hyvässä seurassa luonnossa. En tule käyneeksi luonnossa noin siviilissä muuten kuin hevosen selässä, varmaan myös sen takia maastoilu tuntuu niin virkistävältä.

Mentiin ihan mukavaa vauhtia, pitkiä ravipätkiä ja jonkin verran laukkapätkiä. Metsäosuudella vastaan ratsasti talliltamme yksi toinen ratsukko, joka oli suorittamassa käyntimaastoa. Meillä on yksi pitkä suora ja ylämäki, jonka yleensä laukkaamme. Tämä maastoreissu ei tehnyt poikkeusta. Pia antoi Elsalle loppuvaiheessa hieman ohjaa lisää ja parikymppinen daami lähti kuin tykin suusta. Muuli lähti tietenkin perään, kunnes se noin viiden askeleen jälkeen totesi, ettei valmiissa maailmassa olekaan oikeastaan kiire mihinkään.

Muuli käyttäytyi todella hyvin. Se ei pelännyt vieressä mennyttä junaa, joka pölläytti tien päälle sankan lumipilven. Se ei pelännyt vastaan tullutta traktoria, jonka takia jouduimme ratsastamaan hetken tulosuuntaan, jotta pääsisimme risteykseen. Se ei myöskään saanut slaakia koiranulkoiluttajista, olimme tosin onneksi sijoittaneet Elsan Muulin ja ihmisten väliin. Syökööt ensin sen.

Laukat Muuli nosti hienosti. Parissa kohdassa se veti päätä alas ja korvia luimuun, mutta en reagoinut siihen mitenkään. En siis repinyt päätä ylös enkä antanut lisää jalkaa. Olen huomannut, että huomiotta jättäminen ratkaisee tilanteen nopeiten. Parin sekunnin kuluttua Muuli laukkasi jo normaalisti Elsan perässä.

Alla olevan videon koostin Windowsin Kuvat-sovelluksella. Sillä saa tosi helposti videoklipit ja kuvat esitykseksi, jos riittää, että klippejä leikkaa. Äänenvoimakkuutta ohjelmalla ei saa tehtyä eikö myöskään tekstityksiä otsikoita lukuunottamatta. Ohjelmassa on myös ihan kivoja taustamusiikkeja ja tämänkin videon musiikki on valittu suoraan ohjelman tarjonnasta.

Sports Tracker oli päällä tunnin ja 35 minuuttia, josta varsinaista ratsastusta oli 90 minuuttia. Matkaa kertyi 9,42 kilometriä ja keskinopeus oli 5,9 km/h. Ravasimme pitkän pätkän ja hölköttelyravin keskinopeus näyttää olevan 9 km/h, reippaamman ravin 9,7 km/h, rauhallisen laukan 9,9 km/h ja reippaan laukan keskinopeus 15,6 km/h. Käyntiä taaperrettiin 5 kilometrin tuntinopeudella. Reissun alussa käynnin keskinopeus oli tosin vain 4,7 km/h ja kotimatkalla 5,1 km/h. Elsan diesel lämpenee hitaanlaisesti. Nämä keskinopeudet on otettu Sports Trackerista käyttämällä joko 500 tai 1000 metrin keskinopeutta.

Muulilla oli jaloissaan FlexHoof Bootsit ja jokaisessa oli Varustelekan nahkaremmi. Bootsit pysyivät jaloissa erinomaisesti vaikka toisesta etusesta oli eturemmi irronnut, onneksi remmi oli kuitenkin mukana eikä ollut kadonnut maastoon. Olen kyllä vaihtamassa eturemmitkin nahkaiseksi kunhan muistan käydä ostamassa nahkapaskan.