Aurinkoiset talvipäivät ovat parhautta

Postauksessa kuvia tammikuun maastoreissuilta

En oikeastaan pidä kylmästä, talvesta tai lumesta. Mutta kun vertaan tämän vuoden kuvia vuoden takaisiin, otan milloin tahansa runsaasti valkoista lunta kuin jäisen ja lumettoman  maiseman. Vuosi sitten oli tosi vähän lunta täällä etelässä!

Olen ollut onnekas päästessäni nauttimaan talvikeleistä viikonloppuna. Ilman Muulia en varmaan menisi ulos palelluttamaan itseäni ollenkaan, mutta nykyään odottelen kovasti viikonloppua ja maastoreissuja. Olen tammikuussa ollut joka viikonloppu ratsastamassa ja aina maastossa. Onneksi maastoseuraa on saanut helposti, vaikka toki olisi hyvä hetki alkaa opettaa Muulia myös yksinmaastoiluun. Olen viimeksi maastoillut sen kanssa yksinäni joskus syksyllä eikä meillä ollut mitään ongelmia, mutta pelkään, että se on tässä asiassa päässyt "taantumaan" jonkin verran.

Yhtenä iltana olin ratsastamassa kentällä, kun Muuli oli tosi kiinnostunut lähtemään kentän takaportista maastoon. Vaikka juuri se kulma on "pelottava kulma". Koska Muuli oli niin hyvällä fiiliksellä menossa, annoin sen mennä. Ylitimme pienen sillan ja käveltiin ehkä kymmenen metriä vielä sen jälkeen. Siinä Muulille tuli stoppi (Elsa jäi kentälle) ja se kyttäsi jotain edessään. En voinut millään antaa periksi, joten pakotin sen pohkeilla tiukasti paukuttamalla ottamaan vielä muutaman askeleen ja käänsin sen sitten hallitusti takaisin kotiin.

Minulla ei ollut tarkoituskaan mennä juuri tuon pidemmälle, koska meillä ei ollut heijastimia, mutta en halunnut, että Muuli saisi itse päättää, milloin käännymme kotiin. Ja toisaalta halusin antaa sen mennä "maastoon", kun se osoitti asian suhteen niin hienoa oma-aloitteisuutta ja intoa.

Elsa on osoittautunut meille loistavaksi maastokaveriksi. Se on ensimmäkin Muulin tarhakaveri, eli nämä leidit tulevat jo lähtökohtaisesti toistensa kanssa hyvin toimeen ja jäädessään käytävälle yksin, hirnuvat ja hörisevät toisen perään. Tai mikä  hevonen nyt ei Muulin nähdessään hörisisi.

Toisekseen kummankin käyntinopeus on melko hidas. Menomatkalla käynnin keskinopeus on siinä 4,7 km/h ja kotimatkalla 5 km/h. Kummankaan ei siis yleensä tarvitse odotella tai ravata perään.

Toisaalta me Muulin kanssa tykätään jättäytyä vähän taakse ja ottaa laukalla kiinni. Muuli suostuu ihan hienosti jättäytymään jälkeen kunhan se kuitenkin näkee edessä menevän hevosen koko ajan. Jos Elsa katoaisi mutkan taakse, tulee Muulille hätä.

Alla olevassa klipissä jättäydyin tahallani käynnille, kun muut siirtyivät raviin ja pystyimme siten ottamaan muut laukalla kiinni. Olemme laukkailleet suhteellisen vähän, mutta huomaan hyvin selässä että mitä enemmän mukaudun laukkaan ja myötään mukana, sitä kovempaa Muuli menee. Kuten siis kuuluukin. Jos istun hieman vastaan, ei laukka ole niin reipasta.

Tässä kävi vain sellainen juttu, että Muuli olisi posottanut ravilla muiden ohi pidätteistä huolimatta, joten jouduin ottamaan sen pään aika rumasti sivulle kertoakseni sille että EI KÄY. Yksi pyöräytys riitti ja sitten jatkettiin kuten mitään ei olisi tapahtunut. Kuolaimella olisin saanut sen luultavasti pidätteilläkin siirtymään käyntiin, mutta bosalia vastaan sen on paljon helpompi painaa menemään.
Bosalista voisin kertoa sen verran, että olen sitä nyt parin viikon aikana käyttänyt aika paljon. Olin sen kanssa jopa yhdellä tunnilla ja Muuli toimi siinä loistavasti. Olen saanut ratsastusurani aikana kuulla kovasta ja joustamattomasta kädestäni yhden jos toisenkin kerran, joten annan ennemmin löysät ohjat kuin ota napakan otteen. Sopivaan ja hyvään tuntumaan on minulla ratsastajana vielä pitkä matka.

En ole myöskään ihan varma omasta tasapainostani, vaikka Muuli tosi tasainen puksuttelija onkin. Pelkään, että tasapainotan itseäni ohjista kiinni pitämällä. Jos näin pääsisi käymään, antaa bosal enemmän anteeksi, kuin kuolain. Mutta ei bosalistakaan missään nimessä tule ottaa tukea.

Bosal on siis tässä mielessä lempeämpi kuin kuolain, ja se näkyy toki myös siinä, että ratsun on helpompi tehdä ihan omia päätöksiä ja jättää ohjasotteet omaan arvoonsa. Käytän bosalia maastossa vain, jos on tarkoituksena tehdä melko rento ja rauhallinen reissu eikä kuljeta "ihmisten ilmoilla". Jos taas suuntaamme maastoon, jossa kävellään pitkät pätkät autotien laitaa, laitan heti kuolaimen.

En usko, että saisin äärimmäisessä hätätilanteessa pideltyä Muulia millään päävehkeellä, mutta saan pään taipumaan sivulle paljon tehokkaammin kuolaimella.

Jos bosal on päävehkeenä vieras, kirjoitin siitä blogiini postauksen. Pääset siihen tästä.

Bosalin solmimisen kuvasin GoProlla. Se solmitaan siis joka kerta uudestaan, ettei mecate eikä bosal ole taivutettuna väärään asentoon. Loppunaru on hyvä talutukseen ja se solmitaan satulaan ennen selkäännousua.


Lumen takia tuntuu siltä, että päivät olisivat pidenneet huimaa vauhtia. Auringonlasku on tällä hetkellä vasta puoli viideltä, joten parina päivänä olen livistänyt töistä heti liukuman niin salliessa. Yhtenä päivänä irtojuoksutin Muulia laitumella (ja sen jälkeen otin sitä sieltä kiinni 20 minuutin ajan) ja toisena päivänä yritin kovasti mennä samalle laitumelle ratsastamaan.

Tämä se olikin hauska reissu.

Olin kentällä kävelyttänyt Muulia ja kiristellyt samalla satulavyötä, kunnes Muulin mielestä se, että lähestyin sitä suoraan sivulta, oli todella epäilyttävää. Ensimmäisellä kerralla se vain suunnitteli lähtemistä, mutta sain sen rauhoitettua heti. Toisella kerralla se sitten lähti, pääsi minulta irti (bosal) ja juoksu kentän takaportista (pelkokulma). Odoteltiin hetki, jos se tulisi takaisin, mutta ei se tullut, vaan painoi kentän taakse tosi syvään hankeen (pelkoalue).

Ei siinä sitten auttanut muu kuin lähteä rämpimään jalankorkuiseen hankeen Muulin perään. Tässä kohtaa Muuli ravaili innoissaan puiden väliin ja katosi näkyvistä. Kun pääsin sinne asti, se tuli jo takaisin, mutta oli saanut jalan ohjan läpi jotenkin tosi kummallisesti ja joutui loikkimaan kolmella jalalla.

Alla olevalla klipillä Muuli oli ihan luvan kanssa laitumella irtona. Jos olisin tiennyt, kuinka haastava se on ottaa kiinni, olisin jättänyt riimun päähän.
Harmittelin jälkikäteen, kun en tajunnut videoida, mutta tässä kohtaa tuli taas tosi tyypillistä Muulikäytöstä. Se näytti siltä,että se pelkäsi minua todella paljon ja kun otin askeleen sitä kohti, se pyörähti takajalkojen varassa poispäin. Mietin, että kiertäisin sen ja ajaisin takaisin kentälle, mutta en olisi päässyt sen ympäri niin kaukaa, ettei se olisi lähtenyt väärään suuntaan.

Aloin siis jumpata sen kanssa niin, että kun se katsoi minua, kehuin sitä ja peruutin. Leipäpalaa näytin koko ajan kädessäni. Siinä sitten steppaillessani edestakaisin ja nätisti puhellen pääsin Muulin päähän asti, annoin leivän ja aloin löysätä mecatea, että saan ohjan pois jalan takaa. Talutin Muulin siellä metrisessä hangessa laitumelle ja nousin selkään, ei ongelmia enää tässä.

Paitsi, että satula alkoi pitää "pieruääntä"! Tämä on tapahtunut syksylläkin ja ääni kuului muutaman ratsastuksen ajan. Pelkäsin tietenkin, että olen rikkonut rungon, mutta se vaikutti tuolloin ja edelleenkin ihan ehjältä. Kuvasin videon, jossa ääni kuuluu ja julkaisin sen myöhemmin Lännenratsastajien Facebook-ryhmään. Avuksi ehdoteltiin talkkia ja rasvausta, mutta myös monta nauruhymiötä, vaikke kyseessä ollut mikään leikin asia!

Alla olevan videon julkaisin Facebookissa ja se sai aikaan lähinnä huvittuneisuutta, mutta mysö kohtalotovereita.

Seuraavaa kertaa ajatellen laitoin satulaan jalustimen alle jesseteipin ja ongelma oli poissa, joko teipin takia tai siitä huolimatta.

Otin muutenkin kuvia Muulista satula selässään.

Mitä jesseteippi ei korjaisi!

Muuli on oikeastaan koko alkuvuoden suhtautunut välillä tosi pelokkaasti sitä lähestyviin ihmisiin. Se on aamulla tarhaan viedessä saattanut lähteä käsistä ja saanut sen ansiosta tarhailla riimu ja naru päässä. Minä en siitä omistajana ole ollenkaan pahoillaan, riimun saa mielihyvin jättää naruineen sen päähän eikä ole tallinomistajan velvollisuus käyttää aikaansa mulkeron houkuttelemiseen tarhasta. Muuli oppii samalla myötäämään paineelle, jos sattuu astumaan narun päälle.

Minua se on myös kavahtanut kun olen lähestynyt sitä etuviistosta tai sivulta. Vastuullisena muulinomistajana sitä alkaa herkästi miettiä, että onko sillä näössä jotain vikaa, mutta koska hankalat tilanteet tapahtuvat sattumanvaraisesti eikä suinkaan joka kerta, olen enemmän sillä kantilla että sen mielikuvitus saa aikaan pikku-ukkoja.

Alla on tarhassa kuvaamani video, jossa Muuli lähtee minua karkuun, mutta juttelemalla ja rauhallisesti lähestyen pääsen antamaan sille leipäpalan ja jätän Muulin rauhaan sen jälkeen. Olen todennut tämän ihan hyväksi tavaksi totuttaa sitä lähestyviin ihmisiin. Käyn siis vain muina naisina sen luona, annan herkun ja lähden pois.

Videolla reaktio ei ole mitenkään raju, mutta siitä näkee, kuinka Muuli nostelee jalkoja heti videon alussa, kun lähestyn sitä. Se haistaa kättäni, jossa on leipä, mutta kokee silti parhaimmaksi poistua. Ja kun lähestyn sitä uudestaan, sen pää on jännittyneenä ylhäällä. Tämä käytös on Muulille ihan normaalia, mutta toivon, että jonain päivänä se on ihan relax, kun olen siivoamasas tarhaa ja haluankin käydä rapsuttamassa Muulia välillä.
Viime viikonloppuna maastoilin molempina päivinä. Elsa oli mukana, mutta sen omistaja ei ollut kummallakaan kerralla. Lauantaina sillä ratsasti sen pitkäaikainen hoitaja Sonja ja sunnuntaina kaverini Susanna.

Molemmat reissut olivat melko rentoja, mutta sisälsivät omalta osaltani kaikkia askellajeja, sekä hallittuja että hallitsemattomia. Muulin laukka on niin hidasta, että kun Elsa ravaa, voin hyvin laukata mukana. Muuli myös siirtyy laukkaan tosi helposti ja tuntuu menevän askellajia mielellään.

Meillä päin potkitaan paskat aina sivuun, jos hevoset sattuvat sontimaan hoidetulle tieosuudelle. Sunnuntaina kakkija oli Elsa, mutta koska Elsan ratsastaja ei olisi päässyt ilman jalustaa kyytiin, kuulin itseni sanovan "mä voin potkia paskat, pääsen kuitenki helpoiten selkään takas". En olisi voinut kuvitellakaan sanovani noin pari kuukautta sitten.

Sunnuntain maastosta kuvasin videon, joka on alla
Meidän suunnalla on tosi harvoin muiden tallien ratsukoita, mutta sekin ihme koettiin sunnuntaina. Elämme tässä pääradan varjossa, joten kun kysyin, että mistä hän on tulossa niin vastaus oli heti "radan toiselta puolelta". Myöhemmin illalla selvisi, että yksi meidän vanha tallilainen on nykyään juuri tällä tallilla radan toisella puolella ja nyt kun "reitti on auki", voimme keväämmällä käydä yhdessä maastossa!