Mietteitä Muulin koulutusjaksosta, miksi, miten ja mitäs nyt?

Kuva: Minttu Koponen, Aaveen.neti

Vuosi sitten julkaisin blogissani jymyuutisen, olin saanut sovittua Muulille koulutuspaikan tammikuustan eteenpäin. Olin tavannut Sannan marraskuussa Elmamessuilla ja tuntui, että ajatusmaailmamme koulutuksen ja eläintenpidon suhteen kohtasivat todella hyvin. Muulin koulutuspaikaksi oli siis sovittu Hietaniemen tila, joka sijaitsee Pohjois-Savossa, Sonkajärvellä.

Sanna Kauppinen kasvattaa tilallaan lihakarjaa ja kouluttaa ja sisäänratsastaa pienimuotoisesti hevosia, myös ongelmahevosia. Hänellä on tilat 1-2 koulutettavalle kerrallaan, joten hevonen tai muuli saa varmasti yksilöllistä käsittelyä ja koulutusta. Eikä koulutus ole pelkkää ratsastusta, vaan ensin Sanna laittaa arjen käsittelyn asiat kuntoon. Muuli oppi siis kulkemaan entistä paremmin talutuksessa, laskemaan päänsä suitsimisen ajaksi, oppi seisomaan paikoillaan varustaessa jne.

Koulutusjakson jälkeen Sanna pyysi minua kirjoittamaan ajatuksiani puolen vuoden koulutusjaksolta ja sen jälkeenkin. Teksti tulisi Sannan kotisivuille referensseihin. Sen takia pohjustin koulutusjaksoa melko paljon. Samalla tämä teksti toimii hyvänä starttina blogin uusille lukijoille. Tässä tiivistyy myös näppärästi Muulin ensimmäiset vuodet Suomessa.

Millainen muuli lähti Sannalle koulutukseen?

Ostin kevättalvella 2016 muulin, joka oli tuolloin 2,5 vuotias. Se tuli Espanjasta ja sitä oli selvästi käsitelty vähemmän, kuin mitä ymmärsin suomalaisen yhteyshenkilön puheista ostopäätöstä tehdessäni. Espanjasta olin saanut tulevasta muulistani vain pari videota, joissa sitä juoksutetaan.

Muuli oli siis Suomeen tullessaan todella arka ja varautunut ihmisiä kohtaan. Sain sitä kuitenkin siedätettyä käsittelyyn ja aloin saada sitä tarhasta kiinni, pystyin taluttamaan sitä ja aloin siedättää sitä kosketukseen, loimittamiseen, harjaukseen ja jalkojen nostoon ja vuoluun. Ihmisen kosketus oli sille kauhistus, mutta sain sen siedättymään kosketukseen kauralla palkkaamalla. Parin ensimmäisen kuukauden aikana olin varma, ettei tästä tulisi koskaan ratsua, mutta työ kuitenkin palkitsi ja ensimmäisenä kesänä kävin selässä joitain kertoja.

Vaikka sain paljon apukäsiä ja apua ratsukoulutukseen, oli Muulin kanssa kuitenkin vaikeita hetkiä. Se saattoi saada kohtauksen ja vetää köyrypukkilaukkaa liinan päässä niin, että pilotti lensi alas. Itsekin lensin monta kertaa ja vähintään yhtä monta kertaa sain juuri ja juuri pidettyä itseni kyydissä. Meillä ei ollut minkäänlaista hätäjarrua Muulin kanssa, vaan kun se päätti lähteä, se tosiaan lähti.

Miksi muulini nimi muuten on ihan vain Muuli? Siksi, kun heti oston jälkeen en ollut varma tulenko pitämään sitä, enkä halunnut kiintyä siihen kovin paljon. Kun siis tallilla, jossa Muuli asui aluksi, kysyttiin sen nimeä, sanoin että laita siihen tauluun vain että muuli. Muuli sen nimeksi kuitenkin jäi ja toki nimestä on kaikkia erilaisia väännöksiä nykyään. Se on Mullukka, Mullu, Mulbe, Mules jne.

Seuraavana kesänä, eli vuonna 2017, jatkettiin ratsuhommia, lähinnä talutuksessa. Minulla oli myös apunani taitavia nuorempia ja erittäin tasapainoisia ratsastajia, mutta maakontaktia otettiin silti Muulin lähtiessä ryöstölaukkaan. Suurimman osan ajasta Muuli oli oikein mukava ja teki mielellään hommia mutta sitten yhtäkkiä se otti ja lähti. Näille lähdöille ei tuntunut olevan mitään yhteistä tekijää, joten niitä oli vaikeaa saada koulutettua pois. Ja kun se lähti, oli vain pysyttävä kyydissä ja odotettava että Muuli itsekseen rauhoittuu. Se jäykisti kaulansa eikä sitä saanut minkäänlaisilla ohjasotteilla taipumaan sivulle.

En voi sanoa, että olisin käyttänyt kaiken energiani ja rahani kivun poissulkemiseen, mutta muulilla kokeiltiin eri satuloita, eri päävehkeitä, kuolaimia, kuolaimettomia, eri ratsastajia ja toki selkää myös käytiin käsin ja hierojan toimesta läpi, eikä sieltä löytynyt mitään. Toki ongelma saattoi olla ihan missä tahansa, mutta en tutkinut siitä esimerkiksi vatsahaavaa ollenkaan. Se ei näyttänyt kipuilmeiseltä eikä se vaikuttanut päällisin puolin kipeältä, mutta kuten kaikki tietävät, kipuileva hevonen saattaa toimia juuri Muulin tavoin todella epäloogisesti.

Se, mitä muuleista tiesin, puhui kuitenkin sen puolesta, että kyseessä tosiaan on nuori muuli, joka tylsistyessään heittää pienempää vaihdetta silmään. Ja toki sillä saattoi olla huonoja kokemuksia myös Espanjan koulutusjaksolta, jonka sisällöstä minulle ei tähän päivään mennessä ole kerrottu mitään. Onhan Espanjassa saattanut tapahtua jotain, koska Muuli oli niin arka Suomeen tullessaan. Minulle syyksi kerrottiin mm se, että se on tottunut olemaan miesten käsittelyssä ja sen takia se pelkäisi minua. Muuli pelkäsi kyllä Suomessa miehiä vielä enemmän kuin minua.

Selässä oli syksyyn 2017 mennessä oltu ehkäpä 30 kertaa, mutta kentällä oltiin kuitenkin menty kaikissa askellajeissa ja Muuli oli pääosin ihan ookoo. Itselläni oli kuitenkin sellainen olo, että jos vielä kerrankin lennän selästä alas, en enää uskalla kiivetä takaisin selkään. Tiesin myös, etten osaisi kouluttaa, tai ettei minun kannattaisi yrittää kouluttaa, sitä sen enempää. Sillä mitä enemmän “tilanteita” sen kanssa tapahtuu, sitä enemmän alan pelätä koko eläintä. Ihan vielä en ollut siinä tilanteessa, mutta tiesin että se päivä tulisi jos jatkaisin muulini kanssa kotona. En halunnut olla se ratsastaja, joka maastossa miettii että “silloinkin Muuli lähti tässä kohtaa köyrypukkilaukkaan..”.

Olin jo loppuvuodesta 2017 katsellut koulutuspaikkoja “sillä silmällä”, mutta en oikein tuntenut ketään ja vaikka oli sellainen olo että “ihan sama mihin Muuli lähtee kunhan lähtee”, olin kuitenkin tarkka siitä, millaisen koulutuksen sille haluan. En haluaisi sitä mihinkään koulutuuppaajalle, joka voisi prässätä sen tiettyyn muottiin tai sellaiselle, joka ei itse käy selässä ollenkaan, vaan sen tekevät apulaiset. Muulit nimittäin kiintyvät kovasti ihmisiin ja ne ovat parempia käsitellä, jos niitä käsittelee vain pari eri ihmistä. Muulille olisi jo pelkkä paikan vaihdos aika iso stressitekijä.

Aasiyhdistys osallistui Elmamessuille marraskuussa ja Muuli oli mukana. Olin ständiltä käymässä jossain ja palatessani toiset kertoivat minulle, että joku oli käynyt kysymässä muulien kuormajuhtaominaisuuksista. Okei, sitä kysytään aina välillä messuilla. Hengailin Muulin karsinassa, kun Sanna tuli ihan viattomasti kyselemään muuleista lisätietoa. Oli nähnyt niitä ollessaan Yhdysvalloissa. Kerroin muuleista jotain yleistietoa ja toki kerroin myös etteivät ne kaikki niin kovin luotettavia ole, kuten ei tämä minunkaan tässä vieressä.

Elmamessuilla, kuva: Susanna Lehto, Suvililja.net

Jossain sivulauseessa Sanna sanoi kouluttavansa hevosia ja siitähän se ajatus sitten lähti. Hän olisi westernhenkinen ihminen ja lyhyen keskustelumme perusteella hän vaikutti olevan monista asioista samaa mieltä kuin minäkin. Olen aikoinaan aloittanut hevosharrastuksen lännenratsastustallilla ja maastakäsittely, natural horsemanship sun muut ovat aina olleet sydäntäni lähellä. Pidän siitä, kuinka lännenratsastajien hevoset toimivat messuilla ja yleisötapahtumissa, ne ovat rauhallisia ja helppoja käsitellä. Sellaisen haluaisin muulinikin olevan.

Muuli koulutuksessa Sannalla Hietaniemen tilalla

Heti vuoden alussa Muuli sitten kuljetettiin tallinomistajan kanssa Sannan luokse. Tavoite oli saada siitä maastoratsu ja Sannalla olisi kaikki maailman aika sen kanssa. Muistan kuinka jännitin koko menomatkan, vaikken edes ajanut traileria. Olin nähnyt jo painajaisia, kuinka Muuli karkaa metsään ja on muutenkin tosi kamala. Koska matka oli tosi pitkä, 6,5 tuntia trailerin kanssa, olimme Sonkajärvellä vain pari tuntia. Muuli pääsi tarhaan, allekirjoitin sopimuksen ja lähdettiin kotimatkalle. Muistan senkin, kuinka helpottunut olin, kun Muuli jäi taakse. En vielä uskaltanut odottaa koulutusjaksolta mitään, olin vain tosi helpottunut, että Muuli oli nyt osaavissa käsissä.

Koko ensimmäisen koulutusviikon jännitin todella paljon sitä, miten Sannalla menee Muulin kanssa. Muuli taantui hetkeksi eikä antanut koskea itseään tarhassa, mutta viikon jälkeen se oli muisto vain. Sanna laittoi tosi paljon kuvia, videoita ja kuulumisia ja olin niihin tosi tyytyväinen! Sain toki kirjoitettua kuulumisia blogiini, mutta toki olisin muutenkin halunnut kuulla kaiken.

Jos joltain kouluttajalta pitää erikseen kysyä, että miten menee, niin Sannalta ei todellakaan tarvinnut. Joskus tuntui, että jos päivällä mietinkin että mitenköhän menee kun ei ole pariin päivään tullut Whatsappia, oli Sannalta pian saapunut monta kuvaa ja pieni video päivän treeneistä.

Joku kouluttaja olisi varmasti edennyt Muulin kanssa nopeammin, mutta kun Sannan kanssa oli (okei, vähän läpällä) puhuttu juhannuksesta takarajana, oli hänellä reilusti aikaa. Ensin hän käsitteli Muulia maastakäsin, sitten Muuli pääsi käsihevosena maastoon ja sen jälkeen Sanna nousi ratsaille. Tapahtuikohan ratsastus 7. koulutusviikolla tai jotain.

Olimme puhuneet, että menen katsomaan Muulia aina välillä. En kuitenkaan pitänyt kiirettä ensimmäisen reissun kanssa ja ei Muulillakaan pariin ensimmäiseen kuukauteen ratsastettu. Maaliskuussa teimme reissun Rukalle ja Sonkajärvi on kätevästi matkan varrella. Olin ennen Rukareissua Sannan luona yhden yön ja Rukan jälkeen vielä toisen.

Menomatkalla autossa jännitti Iisalmesta saakka. Kun käännyttiin Sonkajärvelle, mahaa kiersi tosi paljon. Perillä vaihdoin vain ratsastuskamat päälle ja lähdettiin maastoon, Sanna piti Muulia käsihevosena. Tai siis käsimuulina. Se oli todella jännittävää. Puristin ohjia tiukasti Muulin ottaessa hätäisiä askeleita kentällä, mutta kun päästiin tielle, uskalsin jo hengittää. Kotimatkalla uskalsin antaa pidemmät ohjatkin.

Seuraavalla viikolla tulin taas ja ratsastin Muulilla kahdesti. Olin kirjoittanut blogiini, miten rauhallisemmalta se jo tuntui viikon takaiseen verrattuna ja kuinka se ei enää säpsy kaikkia liikkeitäni selässä ja sietää pohkeitakin sopivan hyvin.

Tämän jälkeen vietin viikonlopun Sonkajärvellä suunnilleen kerran kuukaudessa. Muuli oli joka kerta edennyt lisää. Se myös tuntui joka kerta jollain tavalla “tutummalta”. Ehkä se oli alkanut asettua Sannan luokse paremmin ja sai hyvän kaverin Dancerista. Ja tietenkin se tottui Sannaankin. Selvästi se myös tunnisti ja muisti minut.

Yhdellä maastoilukerralla laukkasin Muulilla ensimmäistä kertaa. Sanna sanoi, että tuosta mutkasta hän oli nostanut laukan ekan kerran muutamaa päivää aiemmin. Ratsastin mutkaan, istuin alas ja siitä se nosti äänikomennolla laukan ylämäkeen. Sanna jäi alas ottamaan videota tästä ainutlaatuisesta hetkestä. Juttelin Muulille, että jatkossa jokainen ylämäki on sitten laukkaylämäki. No, samalla reissulla se myös riepotteli minua kun jäätiin Dancerista liikaa jälkeen, mutta sain Muulin lopulta haltuun enkä joutunut ottamaan maakontaktiakaan. Ei se kyllä kaukana ollut.

Kun kaikki tuntui menevän jo liian hyvin, alkoi Muuli kai viimein kunnolla kotiutua ja laittoi Sannan hikoilemaankin ihan kunnolla. Kun Muuli päättää, ettei se haluaisi mennä jostain, se ei tosiaan mene kuin tappelun jälkeen. Olin todella tyytyväinen, että se teki niin juuri Sannan kanssa, ettei vasta palattuaan kotiin.

Yritti se minunkin kanssani temppuilla viimeisenä viikonloppuna, kun olin Sonkajärvellä, mutta Sannan rauhallisella ohjeistuksella sain tilanteet läpi ja Muulin juuri sinne, mihin halusinkin. Ja mitä tulee jännitykseen, kun viimeisenä viikonloppuna vedin traileria ihan ensimmäistä kertaa, jännitti minua enemmän trailerin veto kuin Muulilla ratsastaminen. Oikeastaan odotin viimeistä viikonloppua, kun Muulilla pystyi jo tekemään kaikkea.

Sanna koulutti Muulin lisäksi myös minua 

 

Kuva: Sanna Kauppinen

Kotona Muuli hieman taantui selkäännousujen osalta, mutta maastossa se toimi ja toimii erittäin hyvin. Se on mielestäni keskivertohevosta rauhallisempi, ei pelkää liikennettä tai kulkuvälineitä. Sauvakävelijöiden kohdalla kyllä edelleen hieman puhistaan, mutta ei paeta paikalta. Joissain kohdissa se on toki kiirehtinyt tai olen joutunut pyöräyttämään sen yhden ohjan pysähdyksellä ympäri, mutta ne tilanteet ovat olleet sellaisia, joissa mikä tahansa hevonenkin olisi pelästynyt.

Sanna opetti Muulille ja minulle yhden ohjan pysäytyksen ja koska se tosiaan toimii, uskallan hyvin maastoilla. Tiedän että minulla on koko ajan toimiva hätäjarru. Kotona jouduin ensimmäisillä maastoilla turvautumaankin siihen, mutta sitten jossain vaiheessa huomasin, että Muuli hidastaa jo ihan “normaalista” pidätteestä, eikä yhden ohjan pysähdykselle enää ollutkaan tarvetta.

Muulin koulutusjakso oli mielestäni erittäin onnistunut. Sanna käsitteli sitä juuri kuten kuuluukin ja mitä tilanne vaati. Hän oli valmis ottamaan ne herkutkin käyttöön, kun ne tuntuivat toimivan Muulin kanssa. Itsehän en ollut säästellyt kauran kanssa koskaan. Ja kauran avulla pystyin ylipäätään koskemaan muuliini ja ottaman sen kiinni.

Sanna ei pelkästään kouluttanut yhtä muulia, vaan myös sen omistajaa. Ei minulla ole muista kouluttajista kokemusta (jostain syystä Sannalle sopii ennemmin titteli kouluttaja kuin ratsuttaja. Hän nimittäin opetti Muulille paljon muutakin kuin ratsuhommia), mutta kuinka moni muu majoittaa ihan vieraan ihmisen kotiinsa ja jaksaa rauhallisesti mutta jämäkästi tsempata uuvattia omistajaa muulinsa kanssa?

Varsinkin ensimmäisillä vierailuillani Sannan luona hän sanoi koko ajan, että sano vaan jos tuntuu liian jännittävältä ratsastaa Muulilla, että ei ole pakko. Eihän siinä olisikaan mitään järkeä, että omistaja puristautuu satulaan ja aiheuttaa ratsuunkin jännitystä. Minulla oli aina noilla käynneillä tosi turvallinen olo Muulin selässä.

Kuva: Sanna Kauppinen

Olen ihmisenä sellainen, että minun pitää ehdin nähdä, kun joku muu tekee jonkun jutun. Jos se näyttää menevän hyvin, olen itsekin paljon varmempi. Kun olin nähnyt videoilta, kuinka Sanna laittaa Muulin ojennukseen eikä se ollutkaan ydinfysiikkaa, ajattelin, että kai minäkin tuohon pystyn. Kun Muuli sitten Sannan luona näytti minullekin vähän pahimpia puoliaan ja selviydyin niistä voittajana ajattelin, että kyllähän tämän kanssa pärjää varmaan kotonakin.

Silti meni aika kauan, ennen kuin minulla oli sellainen olo, että haluan Muulin kotiin. Olisin voinut hakea sen kotiin jo kuukautta aiemmin. Sanna oli maastoillut paljon ja Muuli tuntui toimivan hyvin, mutta minusta tuntui, etten ollut silloin vielä valmis. Ja myönnän, että olin kovasti nautiskellut kaikesta siitä vapaa-ajasta, jota minulla yhtäkkiä oli.

Olen sitä mieltä, että hevosten kasvattajat, kouluttajat ja omistajat ovat kaikki erikseen. Kasvattaja voi olla omistaja, mutta varsinkin tällaisten reaktiivisempien yksilöiden kohdalla olisi hyvä, jos joku muu hoitaa ratsutushommat. Yhtälö ei kuitenkaan toimi, jos hevonen viedään vain kuukaudeksi tai pariksi sisäänratsastukseen ja sen saa takaisin ilman ohjeita. Sannalta olen saanut Whatsapin täyteen Muulin käyttöohjeita ja tukipalvelu jatkuu edelleen. Koska hänellä on koulutettavana vain yksi kerrallaan, pystyy eläimeen paneutumaan ihan kunnolla ja varmasti niistä tulee vähän rakkaitakin.

En halua, että Muuli taantuu ainakaan yhtään enempää, joten jatkan sen käsittelyä tietenkin ihan samalla tavalla, kuin miten Sannakin sitä käsitteli. Se on helppoa, koska näkemyksissämme hevosen kouluttamisessa (paineesta pois ja joskus herkku) ei ollut mitään eroavaisuuksia. Muulia ei hirtetty pakettiin apuohjilla, sen suuta tai nenäpiitä ei revittu rikki ja Sanna työskenteli sen kanssa aina todella stressittömästi. Koska vain stressitön eläin voi oppia.

Muuli koulutusjakson jälkeen 

 

Kuva: Reetta Ollila

Kotona huomasin tämän erityisesti siinä, että Muuli käyttäytyi tosi rauhallisesti ja oli levollinen. Jos sillä olikin ennen koulutusta välillä “huoli-ilme”, olivat ne nyt jääneet pois. Muuli suhtautuu nyt kotona kaikkeen tekemiseen positiivisesti ja hyvällä ilmeellä. Se tulee tarhasta vastaan ja seisoo kaikessa rauhassa käytävällä tai puomilla, vaikka kuinka kauan jos tarve vaatii. Olen tosin alusta asti jättänyt sitä valvomatta kiinni sidottuna käytävälle tai aitaan hakiessani satulahuoneesta tavaroita.

Muuli suhtautuu varustamiseen kivasti ja kävelee kentällä taluttaessa pää alhaalla. Ainoa takapakki otettiin selkäännousussa, mutta olen saattanut ruokkia sitä itsekin vanhojen kokemusten perusteella tai sitten se liittää sen kotitallin ratsastuskenttään, jossa kaikki tilanteet tapahtuivat ennen Sannalle viemistä.

Hyvin dokumentoidun koulutusjakson hyvä puoli on mielestäni juuri siinä, että aina voi palata taaksepäin ja katsoa, miten ongelmat silloin ratkaistiin. Ja kun asiat ovat vielä blogissa, on niihin helpompaa palata kuin selailla tietokoneen kansioista pelkkiä videoklippejä. Viikko viikolta “Muulin käyttöohjeet” rakentuivat blogiini ja niihin on helppoa palata myöhemminkin.

Nyt Muuli on ollut viisi kuukautta "kotona". Ratsailla olen lähinnä maastoillut ja marraskuussa aloimme käydä myös tunneilla. Tunnit ovat aluksi vain puolen tunnin pituisia, mutta kunhan kunto kasvaa, pidennämme tunnitkin jälleen tunnin pituisiksi. En halua päättää kovin tarkkoja tavoitteita tulevaisuuteen, koska pessimisti ei pety, mutta ensi kesänä olisi mukavaa kokeilla matkaratsastusta harjoituskisoisa tai 1-tason kisoissa. Lisäksi kouluratsastuksessa raviohjelma tai jopa HeC olisi tavoitteena. Jos näistä jompikumpi toteutuu, olen kyllä erittäin ihmeissäni, iloinen ja ylpeä.

Muulin tärkein tehtävä on kuitenkin olla monipuolinen harrastuskaveri, jonka kanssa voin tehdä kentällä vapaana töitä, liinassa, ratsain, ohjasajaen jne. Seuraavan kerran, kun Muuli lähtee koulutukseen, lähtee se ajokoulutukseen. En itse osaa ajohommia läheskään niin hyvin, että minun kannattaisi kouluttaa sitä. Ja koska Muuli on muuli, en halua että pilaan sitä ajotouhuihin osaamattomuuteni takia. Tällä hetkellä en usko, että Muulista tulee ikinä turvallista ajokaveria, mutta kuten kirjoitin jo, pessimisti ei pety.

Olen itse sokerista, joten talviaika on melkoista himmailua Muulin kanssa. En edes lähde toikkaroimaan sen kanssa maastoon pimeällä ja kentällä ratsastaminen ei motivoi minua, ellei minulla ole tuntia. Siinä mielessä erilaiset maastakäsittelytreenit ovat mukavaa vaihtelua ja sellaista matalamman kynnyksen tekemistä.