Silläkin uhalla, että blogi meinaa mennä tylsäksi, kerron taas maastoreissuista Muulin kanssa. Viimeksi maastoilin Muulilla toissaviikolla. Sen jälkeen se onkin sitten vain ollut, kun kävin viime viikolla yhdistetyllä muuli- ja aasimatkalla Belgiassa. Muuli on voinut oikein hyvin, sehän muutti kolmeksi viikoksi Tukkilaan tuttujen aasien porukkaan. Siitä kerroinkin jo tässä postauksessa.
Reissun päällä sain Tukkilasta viestiä, että mitä tehdään, kun Muuli oli päättänyt varastaa itselleen yhden aasivarsoista. Sanoin, että Muuli heti pois ja johonkin vankilaan häpeämään, mutta tilanne rauhoittui ja Muuli on edelleen aasien kanssa.
Kerron Muulin olosta "uudella" tallilla tarkemmin jossain toisessa postauksessa, kunhan ehdin käydä sitä siellä katsomassa. Nyt kerron kuitenkin ihan tavallisia muulikuulumisia.
 |
| Kuvat ovat tällä kertaa valitettavasti kännykkälaatua. En vielä pitkään aikaan halua uhrata kameraani maastoreissulla enkä halua juoksuttaa kuvaajia pitkin teitä. |
Reilu viikko sitten oltiin sovittu tallilla Pian ja Elsan kanssa yhteismaastosta. Muuli ja Elsahan ovat jo konkareita yhdessä maastoilussa, mutta itse en ollut maastoillut vielä kertaakaan Elsan omistajan kanssa. Sovimme kellonajan startille ja itse tulin hyvissä ajoin tallille, koska minun piti tehdä muulileirin "kotitehtäviä", eli saada Muuli oikeasti myötäämään ohjalle kentällä ennen kuin voisimme lähteä maastoon.
Reilut puoli tuntia siinä siis jumppasin ensin maastakäsin kaulan kääntämiset molemmille puolille. Jos et ymmärrä, mistä puhun, kannattaa katsoa tämä video, jonka Sanna kuvasi muulileirillä.
Kun pääsin selkään, jatkoin samaa. Muulin piti seistä paikoillaan niin kauan, että se tuntui rauhalliselta. Jos se lähti omin lupineen liikkeelle, otin sen pään taas tiukasti sivulle ja annoin pyöriä juuri niin kauan, kuin se halusi. Istuin siis vain rauhallisesti selässä ja pidin ohjaa. Jos Muuli pysähtyi ja myötäsi, löysäsin ohjaa palkinnoksi ja jos se siitä sitten samantien lähti taas liikkeelle, otin ohjaa enemmän käteen.
Tapoja opettaa paikoillaan seisomista on varmasti monta muutakin ja saatat olla eri mieltä tästä tavasta. Mutta tämä on nyt valittu ja tätä käytetään. Muulille tämä asia tuntuu olevan oikein erityisen vaikea, joten tämän takia en ala kokeilla mitään muuta systeemiä, vaan tällä samalla tavalla systemaattisesti edetään.
Tosin, jos vielä ensi kesänä selkäännousu, myötääminen ja rauhassa seisominen selkäännousun jälkeen on yhtä hankalaa kuin nyt, lupaan kutsua paikalle jonkun erittäin hyvän naksutinkouluttajan. Siihen asti mennään negatiivisella vahvistamisella.
Aikamoinen mestari saa olla, jos saa opetettua Muulin seisomaan selkäännousussa pitkin ohjin vaikka maailman tappiin asti.
Takaisin postauksen aiheeseen. Kun Muuli tuntui hyvältä, lähdettiin maastoon. Siellä kaikki sujui oikein hyvin ja ylitimme jopa kuivuneita lätäköitä, ne ovat olleet Muulille todella haastavia.
Muuten etenimme käynnissä vajaan 10 kilometrin reissun, mutta kotimatkalla on yksi pitkä ja loiva ylämäki, jonka tykkään laukata. Usutin Piaa laukkaamaan myös Elsalla ja niin me tultiin lopulta tanner tömisten. Tosin siinä kohtaa kun Elsa tajusi että tämähän on hauskaa, oli Muuli jo väsähtänyt.
Seuraavana päivänä maastoilimme taas, mutta aikataulujen ja pimeän tulon takia (hyi, vihaan pimeää) menimme vain viiden kilometrin lenkin. Mutta silloinkin laukattiin se sama ylämäki ja nyt laukka nostettiin jo vähän aikaisemmin. Jälleen Muuli himmasi käyntiin ennen kuin päästiin mäen laelle.
Tällä lyhyemmällä reissulla kävi aika hauska pieni juttu.
Elsa meni edeltä ja kääntyi risteyksestä kotiin päin. Jos tietä olisi jatkanut toiseen suuntaan, olisi maastoreissulle tullut paljon pituutta lisää ja se oli pois päin kotoa. Muuli jäi risteykseen hölmönä seisomaan eikä kääntynyt kotiin Elsan perään. Se olisi mielellään jatkanut maastoa vielä pidemmälle. Naureskelin, odottelin ja annoin pohjetta, niin Muuli lähti kiemurtelemaan kotia kohti.
Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun se ei halua kotiin. Se oikeasti tykkää maastoilla ja mennä uusille reiteille. Mahtava muuli!
En taaskaan ole ihan varma lännensatulani istuvuudesta. Selkään asetettuna se tuntuu istuvan joka kohdasta hyvin, kun liu'utan kättä sen alla, mutta kun otan satulan ratsastuksen jälkeen pois, ovat selän karvat "pörrössä" satulan keskeltä.
Ilman ratsastajaa juoksuttaessa satula nousee hieman takaa. Osa kanssaharrastajista on sitä mieltä, että niin lännensatulan kuuluukin tehdä ja osa on että satula on liian leveä ja painuu edestä alas (ja nousee takaa ilmaan). Satula nousi pari vuotta sitten todella paljon takaa ilmaan, mutta nyt ei enää niin pahasti, eli Muuli on tässä parin vuoden aikana varmasti hieman leventynyt edestä.
Olen käyttänyt vähän vuorotellen edestä kohottavaa padia ja tavallista padia, mutta en ole saanut Muulia hikoilemaan ollenkaan! En siis ole voinut tarkkailla sen hikijälkiä.
Toisaalta olen tosi hyvä keksimään syitä Muulin käyttäytymiseen ulkopuolisista asioista kuten tähden asennoista ja pressulla peitetyn mönkijän sijainnista, joten siihen astu kun ei valkoista karvaa pukkaa esille, on satula varmaan ihan ok. (vitsi).
Liikkeellä ollessaan Muuli ei tunnu reagoivan satulaan. Se vaihtaa askellajit sujuvasti ja on vain pari kertaa laukkaamisen alussa vetänyt pään alas ja heilutellut sitä. Se voi olla kipua, mutta todennäköisemmin se on innostumista. Se siirtyy mielellään nopeampiin askellajeihin.
Muulilla on ollut etusissa bootsit aina ratsastuksessa. Se ei tunnu enää arkovan takajalkojaan ratsastaessa. Se ei välttämättä enää arkoisi etujalkojakaan, mutta kun bootsit nyt kuitenkin on, niin puen ne sille mielelläni. Me kuitenkin ratsastamme aika paljon hiekkateillä, joilla on irtokiveä tai mursketta.
Kokosin toissaviikolla pienen kuulumisvideonkin maastoreissujen lomassa.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti