Muulileirillä tehtiin maastakäsittelyä, laukattiin sänkkärillä ja käytiin laavuretkellä!

Sänkilaukat kuvasi Tiina Räikkönen!

 En tiedä mistä aloittaisin.. Viime viikonlopun muulileiristä on niin paljon kerrottavaa!

Aloitetaan vaikka muuleista. Hutkon laama- ja eläintilalla oli ennestään jo kaksi muulia, percheron-emästä peräisin oleva jättimuuli Aapo ja pienempi Ranskassa syntynyt Olle. Oman muulini vein leirille jo keskiviikkona omien työkuvioiden takia. Leiri olisi myös rentouttavampaa aloittaa perjantaina, kun eläin on jo päässyt tutustumaan paikkoihin.

Perjantaina leirille saapui vielä kaksivuotias Suomessa syntynyt aasiruuna Manu ja sen kaverina Suomen tällä hetkellä ainoa mammuttiaasi Tomppa. Mammuttiaasi on siis maailman suurin aasirotu ja se on Yhdysvalloissa kehitetty risteyttämällä keskenään suurikokoisia eurooppalaisia aasirotuja.

Aaseista puheenollen, Hutkon tilalla on myös aaseja. Pitkäkorvalaumassa oli siis näiden lisäksi vielä kaksi aikuista "tavallista" aasia, kaksi vuotiasta tammavarsaa irlantilaisista emistä ja yksi juuri maahan tuotu vuotias miniaasiruuna, joka on mallia "woolly", eli se on pitkäkarvainen.

Tavoistani poiketen koostin leiristä useita pieniä videoita yhden jättivideon sijaan, joten upottelen videoita tähän tekstin ja kuvien lomaan. Tällä ensimmäisellä videolla näette Muulin ensihetket uuden lauman seassa. Jättimuuli Aapo antaa sille kyytiä.


Perjantaina leirille saapuessani huomasin, että Muuli oli todellakin ottanut turpiinsa, ja varmasti ihan omaa syytään. Pitkäkorvilla oli nimittäin niin iso alue käytössään, ettei se ole voinut jäädä jumiin mihinkään nurkkaan pieksettäväksi. Silti sen selkä ja takapää oli täynnä puremajälkiä ja ihmeellisiä viiltoja. Muut pitkäkorvat olivat vahingoittumattomia. Jälkien sijainnista johtuen epäilimme syylliseksi Aapoa, joka oli antanut Muulille vähän rajumpaa rakkautta. Kiimaa Muuli ei näyttänyt, eli jäljet eivät oikein selity silläkään. Niin, ja kaviokkaat ovat kaikki ilman kenkiä.

Leirin aikana huomasimme, että Aapo oli todellakin löytänyt Muulista tyttöystävän, Muuli oli asiasta hieman eri mieltä.

Perjantaina leirille saapuivat myös Tomppa ja Manu ja kuvasin niidenkin ensihetkistä vähän videota.

Nämä kuvat on otettu viikonlopun aikana. Tässä on Muuli pikkukavereiden kanssa. Isommat aasit ovat vuotiaita tammavarsoja ja karvainen on pieni miniaasiruuna.

Tuiken Manu ja Tomppa

Aapon ilme oli tällainen melkein koko viikonlopun ajan. Se ajoi muita eläimiä kauemmas tullessaan ihmisten luokse.

Hutkon Olle

Manu kurkkii Tompan takaa

Sannakin saapui leirille perjantaina ja niille tiedoksi, jotka eivät ole blogia ennen lukeneet (hyi teitä), oli minun muulini siis juuri Sannalla koulutuksessa kuuden kuukauden ajan tänä vuonna. Muuli ehti olla kotosalla kaksi kuukautta ja meille teki tosi hyvää tällainen viikonlopun kertauskurssi. Päästiin taas oikeille urille, mutta niistä tarkemmin hieman myöhemmin tässä postauksessa.

Perjantaina aloitettiinkin heti työn touhussa ja otettiin muulit ja Tomppa kentälle maastakäsittelyyn. Sanna tsekkasi että missä mennään ja jokainen sai kertoa toiveitaan viikonlopun suhteen.

Aloitimme talutusharjoituksella, joka olikin meille jo ihan tuttua. Sanna halusi että säheltävät ja mahdollisesti yli kävelevät muulit tulevat talutuksessa kauniisti perässä ja pysähtyvät samalla, kun ihminenkin pysähtyy. Oman tilan ottaminen oli tärkeää ja narua heiluttelemalla muulit laitettiin peruuttamaan, jos ne tulivat liian lähelle. Ja ne tulivat.

Minäkin jouduin Muulia alussa muistuttelemaan että sen pitäisi pitää huomionsa minussa, viereisen laitumen lampaiden sijaan, niin elämä on paljon helpompaa. Ja koska työskentelimme aidatulla lammaslaitumella, oli yksi tehtävä pitää muulit pois syömästä. Ainakin oma muulini yritti käyttää tilaisuutta heti hyväkseen, jos itse keskityin katsomaan toisen muulin treenausta. Muut muulit oppivat paljon nopeammin olemaan syömättä.

Ensimmäisenä iltana työstimme mulkeroita ehkä tunnin ajan.

Sen jälkeen majoituimme Hutkojen pieneen mutta sitäkin sympaattisempaan pihamökkiin.

Näissä postauksen kuvissa on useampia eri kuvaajia. Kuvia ottivat siis Sanna Kauppinen, Tuike Ikola, Tiina Räikkönen, Anu Koivisto ja Christa Grönroos.

Niin meitä leiriläisiä oli siis Manun ja Tompan omistaja Tuike, hänen kaverinsa Christa ja Hutkon tilan omistaja Anu. Lisäksi Hutkon pitkäkorvia oli käsittelemässä kaksi "muulinhoitajaa" lauantaina ja Ollea lainattiin sunnuntaina myös kuuntelioppilaalle, koska sille ei silloin ollut omaa ihmistä paikalla.

Lisäksi leirillä oli lauantainakin kuunteluoppilas ja kuvaaja paikalla. Mainostimme leiriä kyllä ja toivoimme paikalle enemmänkin kuunteluoppilaita mutta näin jälkikäteen ajatellen leiri meni oikein hyvin näin kun oltiin paikalla vain omalla porukalla. Aikatauluja ei silloin tarvitse orjallisesti noudattaa ja ohjelmaa voi muunnella. Meillä ei esimerkiiksi ollut ollenkaan erikseen maastakäsittely- ja ratsastustunteja vaan kaikki olivat alueella kerralla ja joillain ratsastattiin ja toisia maastakäsiteltiin. Tunnit alkoivat kuitenkin aina maastakäsittelyllä, että saimme mulkerot kuulolle.

Tämän tärkeyden olinkin kahden kuukauden aikana ehtinyt unohtaa. Ero Muulissa oli huomattava, kun tein sen kanssa maastakäsin hommia ja sain sen esimerkiksi taipumaan rehellisesti jo maasta. Nythän olen vähän liian nopeasti pyrkinyt nousemaan selkään vaatimatta hyvää ja rehellistä myötäämistä. Siinä myötäämisten lomassa Muuli myös rauhoittui ja jaksoi heti alusta asti seistä pitkiä aikoja paikallaan, se on ollut aika vaikeaa joskus ja myönnän, että jos Muuli tuntuu sellaiselta, ettei se seiso, en ole edes vaatinut sitä..

Kuten yksi tallikaverinikin sanoi, valitsen taisteluni huolella.

Sanna demosi jotain Muulin kanssa

Aapossa oli juoksuttamisen suhteen samaa kuin Muulissa. Paitsi että kun Muuli on yleensä mennyt liinassa ja pitkässä riimunnarussa ihan kivasti käyntiä ja ravia, mutta ei laukkaa, ei Aapolla ollut toleranssia siihen raviinkaan. Onhan se kyllä iso möhkäle, mutta ei sillä ole mitään rakenteellista estettä ravata edes puolta kierrosta pitkän koulutusnarun päässä. Ja ilman liinaa se jopa laukkaa pyöröaitauksessa.

Tästä tulikin oikein hyvä "opetusvideo", mistä näkee, kuinka se alussa ottaa mielellään hatkat, mutta kun sen saa pidettyä ja se tajuaa homman jujun, on se ihan hyvä juoksuttaa narussa.

Ja nyt, kun puhun juoksuttamisesta, en missään tapauksessa tarkoita sitä, miksi se yleensä mielletään. Eli maastakäsittelytunneilla ei juoksuteta eläimiä vain siitä ilosta, että niille saataisiin askeleita mittariin vaan siksi, että ne kulkevat siinä askellajissa missä pyydetään ja ne pitävät huomionsa ihmisessä.

Ensimmäisellä videolla näkyy, miten ympyrälle lähettämisen ja juoksuttamisen pitäisi ideaalitilanteessa mennä ja jälkimmäisessä on tämä Aapo, joka on oppinut heittäytymään pois tilanteesta.



Kyllähän Aapo siis lähti hanskastakin, useampaankin kertaan, koska se on oppinut, että se voi tehdä niin. Sitten se vain haettiin takaisin ja hommat jatkuivat, ei siitä tehty sen suurempaa numeroa. Olimmehan kuitenkin aidatulla alueella muulien kanssa, joten yksi irtonainen muuli ei oikeastaan aiheuttanut muuta kuin suurta huvitusta, vaaratilanteita ei päässyt syntymään eikä irti juokseva muuli saanut muita villittyä mukaansa.

Hutkojen pieni musta sukkajalkainen muuli Olle oli todella taitava lukemaan ihmistä ja kunnioittamaan painetta. Sen kanssa on luultavasti joskus aiemmin edellisten omistajien toimesta tehty paljon. Toisaalta Olle on saanut myös selkäänsä ja on sellainen varovaisen pidättynyt joidenkin asioiden suhteen. Kun muistelen Ollea vuosi sitten Piet Nibbelinkin kurssilla, oli se nyt ihan eri muuli. Paljon avoimempi, rohkeampi ja ystävällisempi. Sen kanssa on edetty tosi hitaasti ja se on saanut olla rauhallisessa aasiporukassa. Nämä kaikki yhdessä ovat tehneet sille varmasti tosi hyvää. Ja se on muuten tänä kesänä ollut myös asiakaskäytössä, eli ihan vieraat ihmiset voivat taluttaa sitä eläinvaelluksella ja on sillä pienet lapset ratsastaneetkin.

Manulle leiri oli muuleista varmasti isoin järkytys, se oli vieraassa paikassa, mutta onneksi Tomppa oli sen kaverina. Kun se ensimmäisenä iltana vielä häsläsi, oli se perjantaina ihan kuin toinen muuli. Rauhallinen ja teki hommia ihmisen kanssa. Ja leirin aikana se myös hieman vierottui Tompasta ja yksi leirin anti olikin seurailla aasien ja muulien lauman muodostumista, miten se nyt ylipäätään yhden viikonlopun aikana ehti muodostua.

Minä Tompan ja Manun kanssa. Kuva: Sanna Kauppinen

Alussa kaikkia ajava Muuli olikin lopussa aasien kanssa hyvää pataa. Manu sai kaverit kolmesta nuorimmasta aasista ja kuljeskeli niiden kanssa. Olle tuntui olevan hyvää pataa kaikkien kanssa ja Aapokaan ei enää sunnuntaina ajanut Muulia kovin paljon takaa. Anu kertoikin että Aapo on muulien pomo ja pieni kirjava aasi Daisi on aasien pomo. Nämä menivät ensimmäisenä tsekkaamaan uudet tulokkaat ja laittoivat ne ruotuun.

Laitumella oli katettu häkki olkipyöröpaalille ja siellä kaikki pitkäkorvat sulassa sovussa söivät päät paalissa. Tuollainen iso porukka tuhoaa muuten yllättävän nopeasti ison paalin! Tosi ne heittelivät olkia myös maahan ja kusivat niiden päälle, eli hävikkiäkin tuli aika runsaasti. Laidun oli todella sopiva virikelaidun ja sieltä löytyi myös pientä nypittävää tarjoamaan luonnonmukaista tekemistä.

Lauantain aamupäivän tunnilla laitoin satulan Muulille saman tien. Hieman emmin satulan kanssa, koska Muulilla oli tosiaan taistelujälkiä selässä, mutta koska kohdat eivät olleet kuumat eikä Muuli aristanut niitä, ajattelin, että kovaa ravia vaan. Ja näin tein.

Käytin koko leirin ajan vain bosalia koska Sannan läsnäollessa sen käyttö tuntui erityisen turvalliselta vaihtoehdolta. Meillä ei mitään sellaisia tilanteita ollutkaan, joissa olisin kaivannut sen suuhun kuolainta. Tunti aloitettiin talutusharjoituksella ja sen jälkeen taivuttelin Muulia eri puolille ja odotin, että se myötää. Aika kauan siinä kyllä pyörittiinkin, mutta Muuli oli mieleltään todella rauhallinen ja ihan ookoo. Ja vaikka Aapo välillä pääsi lapasesta ja laukkasi meitä kohti, ei Muuli häiriintynyt siitä.

Nousin myös selkään ja jatkoin myötäämisharjoituksia selästä. Aika monta kertaa meni, ennen kuin pystyin vaihtamaan "puolta" ilman, että Muuli yrittää kiirehtiä eteen. Jos se kiirehti, otin sen pään heti sivulle ja jatkettiin harjoituksia. Sen piti siis seistä rauhassa paikoillaan pitkillä ohjilla ennen, kun sain lähteä ratsastamaan sitä eteen. Ja tätä en ole siltä kotona loppuun asti vaatinut.

En vieläkään osaa sanoa, mikä ongelma sillä on niin syvällä, että edelleen se meinaa singota kuuhun kun ratsastaja nousee selkään tai ottaa ensimmäiset askeleet sen kanssa. Onko jotain tapahtunut jo Espanjassa vai jäikö sille traumat ensimmäisistä ratsastuksista Suomessa, joista muuten on juuri pari vuotta aikaa. No oli niin tai näin, nyt Sannan opeilla yritän korjata ongelmaa ja saada Muulin seisomaan rauhassa paikoillaan heti ratsastuksen alussa.

Sanna videoikin lauantain aamupäivätunnin lopussa tapahtuneen selkäännousun. Siinä meni, kauan. Videoita oli 17 minuuttia, jotka pätkin hieman lyhyemmäksi ja se kestää enää 14 minuuttia. Otin pois joitain pitkiä kohtia, joissa Sanna ei antanut ohjeistusta. Taustalla kerrottakoot, että tilanne oli Muulille siinä mielessä hankala, että muut mulkerot vietiin pois ja seuraksi jäi vain Tomppa, mutta juuri tuollainen häiriötila, mikä ei kuitenkaan ole liian stressaava, on hyvä harjoituspaikka. Olimme harjoitelleet myötäämistä ja selkäännousua kavereiden keskellä, joten nyt kokeiltiin ilman niitä. Ja näin videostakin tuli tosi "aito", eikä siinä päässyt kumpikaan meistä liian helpolla. Sanna myös puhuu videolle hyvän ääniraidan kertoen koko ajan, että mitä siinä tehdään.


Maastakäsin Muuli oli erityisen hyvä. Se toimi joitan kertoja Sannan demomuulina ja suoritti täydellisesti. Jos Sanna puhui jotain, niin Muuli seisoi vieressä ihan paikoillaan ja odotti rauhassa että siltä pyydetään taas jotain. Muutenkin muulileirillä vallitsi tosi rauhallinen fiilis, muulit ovat sellaisia, rauhallisia. Paitsi jos Muuli yritti syödä, silloin kyllä paiskoin narua ja tein Muulin olin hyvän epämukavaksi.

Sanna muistutti, että ei maastakäsittely ole mitään, mitä tehdään vain kentällä, vaan se on se kaikki siitä lähtien, kun hevoselle, muulille tai aasille laitetaan tarhassa riimu päähän tai kun sitä käydään muuten vain tervehtimässä.

Kentällä ohjauksessa on hyvä aloittaa ja opetella keinoja, miten oma tila saadaan pidettyä omana ja miten muuli saadaan kulkemaan nätisti talutuksessa tai se saadaan lähetettyä ympyrälle. Ja kun nämä taidot ovat hanskassa, voi niitä käyttää missä ja milloin tahansa. Luulen, että edelleen herran vuonna 2018 moni ajattelee, että maastakäsittely on vain länkkätyyppien narunpyöritystä. Ja samaan aikaan tädin suokki tunkee päänsä syliin ja on niin ihanaa että.

Sanna sanoikin, että sitten, kun homma on hevosen kanssa kunnossa, voi sille antaa vapauksia. Tosi moni hevonen on vain "näennäisesti" kuulolla ja kiltti, mutta tekee hätätapauksissa omat ratkaisunsa.

Alla on vielä video, jolla Sanna näyttää miten nuorta hevosta tai miksei vanhempaakin voi totutella satulaan, selkäännousuun ja ratsastajaan jo maastakäsin.


Lauantaina iltapäivällä oli toiset tunnit ja olin toki taas ratsastusvalmiudessa. Otin Muulin "haltuun" ensin maastakäsin ja nousin sen jälkeen selkään. Se oli unohtanut melkein kaiken aamusta ja jouduin taas pitkään odottelemaan, että se myötää sivuille ensin maasta ja sitten selästä. Mutta kaiken tämän vaivan ja ajan jälkeen se olikin heti alusta asti hyvä ja rauhallinen ratsastaa eikä yrittänyt spurttailla minnekään.

Mutta kun tulin hetkeksi alas jonkin maastakäsittelyjutun takia, jouduin taas aloittamaan sivulle taivuttelut alusta, jotta pääsin mukavasti selkään. No, kun on pari kuukautta lintsannut niiden kanssa, ei tuloksia voi ihan heti odotellakaan.

Iltapäivän tuntien jälkeen lähdettiin maastoon isommalla porukalla. Illan grillailu altaalla vaihtui grillailuun altaalla. Hutkon tilalla järjestetään eläinvaelluksia ja yksi tuote on vaellus 3,5 kilometrin päähän laavulle, jossa on tarjolla herkkupäivällinen. Anu saisi samalla kuvia käyttöönsä ja me saisimme hienon uuden kokemuksen. Muulille tällainen retki olikin ihan uusi kokemus, en ollut koskaan aiemmin ratsastanut paikkaan X, antanut Muulin odotella siellä ja ratsastanut takaisin.

Sanna ja kuvaajamme Tiina ottivat laamat, Tuike otti aasinsa ja me muut otimme muulit. Laamat jäivät jälkeen alkuvaiheessa ja me pitkäkorvien kanssa suhasimme ravia ja laukkaa edestakaisin niiden edellä. Aapo kulki edellä, edellä ja me muut jossakin järjestyksessä sen perässä. Yhdessä kohtaa metsästä pellolle tultaessa oli edessä Muulin kauhistus, pieni oja! Se oli sellainen hyvin kapea mutta äkkisyvä kanjoni ja siihen tultaessa Muuli lähtikin vetämään hyvää sidepassia sen viertä pitkin. Kaverit olivat tässä vaiheessa jo pellon puolella. Sitten yhtäkkiä Muuli loikkasikin ojan yli ja kaikki oli ihan ok.

Siinä sitten odoteltiin laamajengiä, että saatiin meistä jonkinlainen ryhmäkuva. Eihän kuvaan kaikki leiriläiset tulleet, sillä Anu oli mennyt autolla laavulle ruokien kanssa ja Christa meni tällä samalla kyydillä.

Tämän jälkeen edessä olikin mehevä sänkipelto. Kuljin porukan viimeisenä enkä kuullut, mitä edessä oli sovittu, mutta muut olivat siis sopineet peltolaukoista. Suunnitelma selvisi minulle siinä kohtaa kun kaikki kolme olivat jo laukassa, joten lähdettiin Muulin kanssa perään. Ei oltu niin kaukana tai niin valmistautumattomia, että tilanteessa olisi ollut mitään vaaratilanteita, mutta muistutukseksi näin syksyisille sänkkärikävijöille; pidättehän huolen että kaikki ratsastajat tietävät, että kohta laukataan.

Mentiin pellolla pari kertaa edestakaisin ja viimeisellä "vedolla" laukattiin Muulin kanssa toisten muulien (Tomppa oli jo väsähtänyt) ohi ja jatkettiin peltoa pidemmälle. Muuli tuntui tässä kohtaa tajuavan että hitto, tämähän on ihan jeppis ja laukkasi tomerasti mutta rauhallisesti muista kauemmas. Kun sitten himmasin ja käännyin, sain todeta että toiset muulit olivat kääntyneet jo aikaisemmin pois ja laukanneet takaisin lähtöpisteeseen.


Tässäkin oli aika iso mahdollisuus vaaratilanteelle. Olin sata metriä toisista muuleista jäljessä ja Muulilla ei ole oikein toleranssia sille, että se jää porukasta jälkeen.. No, käänsin sen ihan rauhallisesti ja kävelimme rauhallisesti käynnissä muiden luokse. En uskaltanut nostaa ravia, jos Muuli olisikin siitä päättänyt singahtaa. Mutta ainakin käynnissä se kulki pää alhaalla ja ihan rauhassa muiden perään.

Minulle itselleni muulileirin kohokohta oli ehkä tuo sänkkäri. Ainahan sänkkärillä laukkaaminen on hevostytön haave, mutta itse en ole tainnut päästä pelloille laukkaamaan kuin muutaman hassun kerran enkä ole ollut talleilla, jossa sänkkäreitä olisi edes käytössä. Toisaalta aakeella laakeella hevoset voivat innostua liikaakin, joten kun itse odotan sänkkärilaukoilta turvallisen tuntuisen hevosen selässä vedet silmissä nauttimista, en halua mennä sänkkärille taistelemaan ilopukittelevan ja kuumuvan hevosen kanssa.

Näissä ajatuksissa eläneenä Muulin reaktio sänkkäriin oli täydellinen. Yhdessä lähdössä se hieman veti päätään alas, mutta nosti sen taas takaisin ylös eikä meillä muuten ollutkaan mitään ongelmia hallintalaitteistossa. Se ei hetkeäkään tuntunut siltä, että se oli "vienyt" minua mihinkään eikä se edes laukannut täysiä. Se ei itseasiassa ole koskaan laukannut kanssani maksiminopeudellaan, tai sitten videolla näkyvä laukka on sen maksimi..

Tämän jälkeenkin mentiin vielä tiellä laukkaa ja ravia ja täytyy sanoa, että se oli kyllä tosi siistiä! Kaikki sopivat pätkät laukattiin muulijengillä. Muuleissa on varmaan joku rauhoittava vaikutus, koska ne kaikki olivat todella chillejä ja liikkuivat mielellään. Jos porukassa olisi ollut yksi hevonen, olisi energiatasot voineet olla ihan erilaiset.

Video laavuretkestä on upotettuna tähän alle.

Tämän ja seuraavat kuvat otti Tiina Räikkönen

Laavulla sidoimme ratsut puuhun ja otin Muulilta bosalin pois. Satulan jätin sille selkään. Muuli seisoi pääsääntöisesti oikein hienosti puussa kiinni, mutta jossain kohtaa se oli Sannalle esitellyt kaivuritaitojaan.

Huomatkaa taustan migrenimörkö

Tässä kohtaa orastava pieni päänsärkyni yltyi kevyeksi migreeniksi ja loppureissu olikin aika tuskainen. Yritin kovasti syödä ihania herkkutarjoiluja, mutta jossain kohtaa oli pakko luovuttaa. Migreenilääkkeet olivat jääneet tallille. Sannakin oli puolikuntoinen ja olimme sopineet, että hän voi ratsastaa Muulilla takaisin ja minä talutan laaman, mutta lopulta tehtiinkin niin, että minä sain autokyydin, Anu talutti laaman ja Sanna ratsasti Muulin.

Kotimatkalle lähtiessä Muuli näytti unohtaneen kaiken selkäännousutreenin ja pyöritteli itsensä ja Sannan näreikköön.. No, toistoja, toistoja..

Kotimatkalla Muuli ei kuulemma ollut todellakaan suostunut ratsain ylittämään sitä pientä kanjonia. Sanna oli joutunut tulemaan alas ja taas jumpannut itsensä takaisin selkään. Tosin siinä olivat kaveritkin tainneet taas kadota näkyvistä ja Muulille oli tullut hätä.

Kotitallilla olin juuri saanut migreenilääkkeen naamariin, kun näin pitkäkorvia ikkunan takana. Olivat kaikesta ojasäätämisestä huolimatta laukanneet kotiin ja kolme kilometriä oli taitettu alle puolessa tunnissa. Yhteensä Muuli oli satula selässä 4,5 tuntia ja se onkin pisin aika, mitä se on ollut "käytössä".

Mun migreeni siitä sitten alkoi häipyä nopeasti ja ajattelin, että käyn nopeasti suihkussa. Saunakin oli päällä, mutta saan migreenin saunastakin (liittynee verenpaineen nopeaan muutokseen), ei se ollut listallani. No, siinä kurkkasin kuitenkin upeaan saunaan ja totesin lämpötilan itselleni oikein sopivaksi. Se oli 50, koska sauna oli vasta lämpiämässä. Siinä sitten istuskelin ja katsoin ikkunasta maisemaa ja ai että, nautin!

Sauna siinä pikkuhiljaa lämpeni 70-asteiseksi ja Sanna koputteli oveen että olenko vielä hengissä. Sain hänetkin houkuteltua hetkeksi saunaan. Ja sen jälkeen isäntäväki houkutteli meidät vielä testaamaan heidän uima-allastaan!! Se oli mahtava, 32-asteinen vesi, iso allas, katettu kasvihuonekaarilla ja -muovilla!

Suihkureissu venähti parin tunnin pituiseksi.

Sunnuntaina meillä oli vielä aamupäivällä Sannan yhdistetty maastakäsittely- ja ratsastustunti. Itse tietty puin Muulille satulan. Jumppasin taas selkäännousua, mutta en enää ihan 17 minuuttia. Nyt Muuli oli alusta asti rauhallisempi ja paremmin kuulolla. Pääsin jopa oikeasti ratsastamaan sitä.

Tämä kuva on ainut, joka on oikeasti sunnuntailta.

Kokosin alle klippejä sekä lauantailta että sunnuntailta. Lauantain klipit erottaa siitä, että satulassa roikkuu toisella puolella naruriimu. Sunnuntaina minulla on eri paita eikä naruriimua roiku mukana.

Videon lopussa on vielä klippejä pieneltä maastoreissulta.


Sannan kertaustunneilta jäi itselleni hyvät fiilikset. Jotenkin palasin taas oikeille urille ja "eihän se niin vaikeaa ollutkaan". Just nyt onkin sellainen aika kriittinen hetki, että löytäisin ratsastuksenopettajan, jolla olisi edes jollain tasolla sama ajatus tekemisessä kuin oli Sannallakin. Ihan noin oman itseni takia minun pitäisi ottaa tunteja ja tsekata, missä mennään.

En kuvittele, että Muuli on mikään uniikki lumihiutale, jota vain harvat ja valitut voivat ymmärtää, mutta jos en jatka samalla tyylillä sen kanssa, on koulutusjakso hukkaan heitetty. Tai sitten tässä pitää alkaa suunnitella muuttoa Pohjois-Savoon, niin olisi koutsi lähempänä.

Työmuulia tekemässä. Kuva: Anu Koivisto

Sanna lähti ajelemaan kotiin puoliltapäivin ja me toivotimme leirille tervetulleeksi Niilo Juseliuksen. Etsiskelin keväällä ja kesällä leirille opettajaa kertomaan ajohommista. Varsinaiset ohjasajon opettajat tulivat leiribudjettiimme nähden valitettavan kalliiksi, mutta sitten muistin, että olin ollut viime vuonna Tanja Lundstenin mainiolla työajotuokiolla viime vuonna. Tanja oli leirin aikana kynnön SM-kilpailuissa, mutta vinkkasi Niilosta, jolle sitten kesällä soitin.

Niilolla oli erityisesti kokemusta nuorten hevosten koulutuksesta.

Hän saapui paikalle mukanaan kaikenlaista varustetta, mutta ennenkaikkea pitkästi tietoa ja kokemusta. Ensin varustimme Ollen luokkivaljastukseen ja laitoimme sille hienot entisöidyt kiesit perään. Kävimme läpi varusteita ja niiden sovittamista. Niilon mukana tuomista längistä Ollellekin löytyi sopivat ja Anu osti ne Niilolta itselleen!

Ensin katsottiin miten luokkivaljastukseen voi kiinnittää kiesit. Siihen tarvitsee tuollaiset lyhyet aisanpätkät avuksi.

Vetoremmi ja mäkivyö kiinni aisankannatinlenkissä

Sitten kiesit valjastettiin myös silavaljaisiin.

Muulikaan ei jäänyt ilman tuliaisia, Hutkojen yhdet länget olivat sille sopivat, joten sain ne pitkäaikaiseen lainaan. Muulikin siinä varustettiin ja Niilo näytti, miten saan helpoiten vedettyä lavaa ja yhdistettyä länget minun omiin ravisilavaljaisiini. Yhdet remmit on ostettava ja sitten paketti toimii. Niin, ja vetohommiin pitäisi hankkia muovitettua ketjua "aisoiksi".

Länkien kanssa kenttää onkin nyt ihan ookoo lanailla, koska veto tulee oikein eikä kipeytä vetäjää. Viime syksynä vedin lavaa ihan normaalilla Y-rintaremmillä, joka olisi pidemmän päälle kipeyttänyt Muulin. Sen takia en lavaa paljoa vetänytkään ja nyt kesällä en ole laittanut sen perään yhtään mitään. Uusien lainalänkien myötä pitää herätellä tätäkin treenimuotoa eloon.

Tuohon pitäisi jäädä neljän sormen tila, kuten jääkin.

Tällä systeemillä voin vetää lanaa. Tarvitsen vain köysiaisat, jotka kiinnitän längistä tuleviin vetoliinoihin. Silavaljaiden omat aisalenkit jäävät turhiksi, tosin Niilo kehotti laittamaan ohjat niiden kautta.

Hevostoiminta Valkaksen Satu oli kuunteluoppilaana sunnuntaina ja lähti ohjasajolenkille varmistamaan.

Niilo näytti ja kertoi apuvälineistään työajossa. Ensin eläimen pitää tietenkin tottua liikkeeseen takanaan, sitten ohjiin takapuolellaan ja lautasillaan ja sitten kosketukseen jaloissaan. Siinä Niilo käyttää paksuja köysiä tai muovitettuja ketjuja. Ensin vedellään sellaista vain toisella puolella ja sitten molemmilla puolilla ja tehdään useampi ohjasajolenkki lisäten aina jotain mukaan 5-10 lenkin välein.

Hän kertoi myös tapauksista, joissa kaikki ei ole mennyt ihan putkeen eli hevonen on pelästynyt jotain ja painellut metsään tai kun aisa on katkennut ja hevonen on silloinkin painellut metsään. Rauhallisesti hän kuitenkin totesi, että tekevälle sattuu ja sitten vain jatketaan. Tästä olen blogissa kirjoittanut aiemminkin, minä ja varmasti joku muukin jää liiaksi märehtimään pieleen menneitä juttuja, kun pitäisi vaan varustaa uudestaan ja jatkaa hommia.

Ei "onnettomuuksista" jää hevosellekaan aina traumoja, päin vastoin, nekin oppivat niistä. En usko että hevosten käsittelyssä ja koulutuksessa voidaan koskaan ennakoida ja estää kaikkea. Ja kun shit happens, niin siitä pitää vain ottaa kaikki hyöty irti.

Käytiin vielä sovittamassa toisia Anun länkiä Aapolle ja Niilo antoi niille siunauksensa, ovat sopivat. Nyt vain ohjasajoa ja siedätystä Aapolle ja siinä on komea muuli isojen kärryjen eteen!

Siinä kohtaa kun Anu jäi hieromaan kauppoja Niilon längistä, pakkailin Muulin kamoja pihalle.Ihmeen paljon olinkin saanut raavittua varusteita kokoon, tosin olin ottanut parit ajo-ohjatkin jo ihan sen takia, jos tarvitsee lainata muille. Mukana oli myös parit suitset ja naruriimukokoelmani. Niillä olikin vähän käyttöä.

Isoa kokoaan hyväksikäyttävälle eläimelle on naruriimu mielestäni ehdoton. Moni tuntuu Suomessa ajattelevan, että sitä käytetään vain ongelmatapauksilla ja vain maastakäsittelytilanteissa, mutta esimerkiksi Yhdysvalloissa naurettaisiin meille urpoille. Siellä naruriimua käytetään aina ja kaikkialla eikä nylonisia riimuja ole erikseen.

Tallilla nappasin kuvan kun sain trailerin mielestäni tosi hankalaan paikkaan parkkiin yön ajaksi. Oikeasti tuohon oli naurettavan helppoa pakitella kopin kanssa. Vein kopin takaisin vasta seuraavana päivänä, muuten sunnuntai olisi mennyt todella myöhäiseksi.

Muuli sai siis leirillä turpiinsa, mutta haavat olivat sellaisia, että lähinnä karvat olivat lähteneet. Parisssa kohdassa pörräsi kuitenkin myös kärpäsiä, joten hoitelin haavoja sekä Solheadsin haavarasvalla että tervalaastarilla. Todennäköisesti pelkkä tervalaastarikin olisi riittänyt.

Leirin jälkeen kuvasin alla olevalle videolle Muulin taistelujälkiä ja niiden hoitamista. Nyt se on jo täysin parantunut, tai siis karvankasvua odotellaan, mutta mitään käyttöä haittaavaa Muulissa ei ole.


Leirillä "kaikki" olivat kipeänä, joten vaikken ollut flunssassa ennen leiriä, olin sitä varmasti leirin jälkeen. Jo sunnuntaina illalla kurkussa tuntui ja viikolla tilanne meni sen verran pahaksi, että joutuin ottamaan töistä pari päivää sairaslomaa. Muulilla pääsin ratsastamaan sen takia vasta perjantaina ensimmäisen kerran leirin jälkeen, mutta saipahan parannella selkäänsä rauhassa.