Vieraskynä: Tahtojen taisto ft. Mulkero

Postaus on kuvitettu kuvilla, joissa kaikki oli vielä hyvin.

Hei vaan, Sonja täällä taas, se Muulin pitkäaikainen ihailija ja vähän vähempi pitkäaikainen hoitaja! Viime vieraskynäkirjoituksesta onkin jo aikaa, ja silloin leikittiin Muulin kanssa ihan vain maasta käsin. Nyt ollaan kuitenkin niin sanotusti altaan, vai pitäisikö sanoa kentän, syvässä päässä: olen ratsastanut Muulilla jo neljä kertaa, ja olen yhä hengissä kertoakseni siitä. Viime postauksessa Kaisa pääsi jo hehkuttamaan, miten hienosti minulla ja Muulilla on mennyt. Noh… Tervetuloa maan pinnalle.

Keskiviikkona mentiin vielä Elsan ja sen omistajan kanssa kiva kahdeksan kilsan käyntilenkki, muutamat pätkät ravailtiin myös. Meni jälleen aivan loistavasti! Muuli oli ihan huippu yhtä pikku ryöstölaukkapätkää lukuun ottamatta, mutta sekin oli yhdellä tiukalla käännöksellä ja ärähdyksellä selvä ja Muuli taas hallinnassa.

Torstaina tulin tallille niin uupuneena ja niin myöhään, että Muuli sai vain laiduntaa toisten hevosten hoitamisen ajan ja lopuksi irtojuoksutin sen derbyllä (derby=tallimme laidunlohko, jossa on myös kiinteitä trail-esteitä). Yhden maiskautuksen voimalla se jaksoi sinkoilla pitkin nurmea minuutista toiseen. Muuli taivassaan: (melkein) vapaana laitumella, ei ihmisiä, ei ratsastamista, ei muuta hölmöilyä.


Tänään perjantaina oli luvassa lyhyt käyntimaasto Elsan&omistajan kanssa. Muuli oli ilmeisesti päättänyt jo heti minut nähdessään, että tänään laitetaan muija koetukselle ja katotaan kuka täällä määrää. Ei ensinnäkään halunnut nostaa jalkojaan, jotta saataisiin ne bootsit jalkaan. Sitten kun se jalka nousi, siihen nojattiin joka ikinen gramma, mikä Muulista löytyi. Personal trainerin kanssa rehkittyjen tuntien takia valmiiksi kipeytyneet kädet (on muuten silkkaa masokismia maksaa jollekulle siitä, että hän tulee rääkkäämään sinua) eivät kyenneet moisen tempun händläämiseen ja Muuli meinasi jo ottaa päivän ensimmäisen erävoiton. Suomalaisella sisulla ja muutamalla perkeleellä saatiin kuitenkin lopulta kaikki monot jalkaan, maastoretki voisi siis alkaa.

Ei tosin Muulin mielestä. Hän päätti, etten minä pääse tänään selkään. Pyöriminen alkoi tällä kertaa poikkeuksellisesti jo ennen, kuin ehdin edes nostaa jalkaani jalustimen suuntaan. Sitten kun blokkasin pyörimisen omalla kehollani, Muuli keksi alkaa peruuttaa alta pois aina kun meinasin yrittää tulla kyytiin. Siinähän sitä sitten hetki vängättiin, mutta lopulta pääsin tavoitteeseen ja olin selässä. Muuli lopetti pyörimisen tässä kohtaa melkein heti, mikä oli kyllä mielenkiintoinen ristiriita muuhun verrattuna. Voisitko Muuli omin sanoin kertoa, miksi on ok, että olen kyydissä, muttei ole ok, että tulen kyytiin?

Matka lähti sujumaan aivan loistavasti. Pitkin ohjin, ei huolta huomisesta, kesäinen ilta-aurinko ja hyvä seura, ei ole parempaa. Vaan sitten me kohtasimme ojan ja maailmanloppu oli lähellä. Muulihan tietää, että ojat nielevät muuleja. Hevosiin ne eivät koske, mutta kaikki alle 150 säkäiset kavioeläimet kuolee heti, kun ne astuvat ojan yli. Tässä ojassa ei tosin ollut pisaraakaan vettä. Ei se ollut oikeastaan edes oja, se oli enemmänkin tien vierellä menevä lyhyt, jyrkähkö rinne. Ei siitä kuitenkaan voinut yli astua, ei sitten millään. 21-vuotias Elsa-muori kipitti siitä kuin vanha tekijä, mutta meidän viiswee Mulkero ei voinut kuvitellakaan tekevänsä moista. Päinvastoin se ajatteli, että lähdetään himaan, ja yritti kääntyä kotia kohti. Yllättyi, kun voitin se muutamassa sekunnissa vetokilpailussa, ja sain pidettyä menosuunnan ojan tuolla puolen.

Tiesin ojaongelmasta ja arvelin, Kaisan ohjeita muistellen, että taluttamalla Muuli tulee tuolta loivemmasta rinteen kohdasta. Niin se tulikin. Vaan sitten alkoikin päivän todellinen show. Muuli ei päästänyt minua taaskaan selkäänsä. Se temppuili vuoron perään pyörien ja peruuttaen, lisäsi vauhtia koko ajan, ja selkään pääsy ei ollut lähelläkään. Tiesin kuitenkin, että jos nyt en pääse sen kyytiin, en pääse sinne enää ikinä. Sehän ei tule kuuloonkaan, joten otettiin sitten erää, kunnes saatiin tuloksia. Tulos: Muuli voitti.

Minä putosin suorille jaloille väkkäränä pörräävän kavioeläimen vierelle ja se päätti, että nyt riitti. Muuli siis otti lähdöt, enkä minä halunnut uhrata henkeäni roikkumalla ohjissa muutamaa metriä pidempään. Ristiriitaisin fiiliksin katselin, miten ratsu laukkasi asfalttitietä (todella, todella rauhallista sellaista taivaan kiitos) pitkin kohti preeriaa. Tavallaan olisi tehnyt mieli huutaa perään, että älä ikinä palaa, mutta perkele, en mä voi toisten Muuleja karkuuttaa. Ensimmäisellä kerralla, kun Muuliin koskin, tästä oli kuitenkin puhetta: ”Älä karkuuta. Tai jos karkuutat, niin ota ainakin kuvia.” Kännykkä siis käteen ja perään.


Muulihan oli sangen fiksu tyttö siinä mielessä, että se ei halunnut hylätä Elsaa, vaan teki jo alle 100 metrin päässä meistä u-käännöksen ja lähti tulemaan takaisin. Matkalla se kuitenkin kiinnitti huomionsa sangen vehreään omakotitalon pihaan ja meni vierailulle. Tiesin, että talossa asuu hevosihmisiä, mutta silti pelotti niin maan perkeleesti, että kohta on kukkapenkit pilalla ja meikä veloissa hautaan saakka. Muuli teki kuitenkin jotain sangen yllättävää ja käveli talon kierrettyään ihan itse takaisin luokseni. Talon omistaja tuli pian tämän jälkeen ulos. Selitimme, että on vähän ongelmia tämän nuoren muulin kanssa. Isäntää ei haitannut yhtään, päinvastoin vastasi: ”Minä jo ajattelin, että taivaasta tulee hevosia.” Noh, tämä onkin muuli… Helvetistä kotoisin.

Selkään nousemista jatkettiin syrjemmällä metsäpolulla. Muuli oli taas niin pirun hankala, mutta sillä ei tuntunut enää olevan halua kuitenkaan ihan vapauteen asti lähteä. Myönnän avoimesti tässä kohtaa, että vaikka kovasti olen siinä kehittynyt, en edelleenkään ole mikään maailman kärsivällisin ihminen. Halusin kotiin nukkumaan ja epätoivo meinasi iskeä, kun taisto vain venyi ja venyi. Mutta olin päättänyt, että minä en todellakaan kävele takaisin tallille. Muuli saa kantaa minut ihan itse. Erä päättyi pitkän väännön jälkeen minun voittooni. Nyt minulla on olemassa mahdollisuus päästä vielä joskus ongelmitta Muulin kyytiin.

Loppu maasto menikin taas juuri niin kuin kuuluu. Heti kun olin satulassa, Muuli rauhoittui ja lähti reippaan innokkaasti kävelemään. Ei kyttäillyt tai säikkynyt mitään. Sillan alla kun mentiin ja ylitse meni omituisen kuuloinen ajoneuvo, Muuli otti muutaman hätäisen raviaskeleen eteenpäin, mutta vedettiin taas oikealta ympäri ja tilanne oli sillä selvä. Ei jäänyt traumoja sillan alla kulkemisesta.
Jos laskeskelen päivän erien pisteitä, päädyn siihen tulokseen, että olemme Muulin kanssa nyt tasoissa. Lauantaina menen vielä aamulla sen kanssa tosissani töihin, ennen kuin pakenen itsekin mökille. Aikeena on ratsastaa derbyllä ja jumpata selkään nousemista oikein kunnolla, jotta voin vetäistä kunnarin ja kiriä kirkkaaseen johtoon. Kaisa ehkä raportoi tästä muutamalla sanalla joskus toiste, ehkä lähinnä voitinko erät vai veikö Muuli taas.

Tajusin muuten tässä päivän aikana, että olemme Muulin kanssa loppu peleissä aika samanlaisia: hitonmoisia jääräpäitä ja sisukkaita kiusankappaleita. Silti jostain ihmeen syystä pari hullua ihmistä rakastaa meitä ja jaksaa meidän oikkuja katsella. Muuli ei onnistunut minua tällä häätämään, päinvastoin rakastun siihen päivä päivältä enemmän. Joskus me maastoillaan ihan kahdestaan ja laukataan yhdessä preeriaa kohti. Ja ylitetään ojia. Olisihan matka tuohon unelmaan ollutkin tylsä, jos emme ikinä olisi kohdanneet ongelmia. Kiitos Kaisa, kun annat minun kuulua tähän tiimiin! Osa lukijoistasi varmasti ajattelee nyt, että rikon huolella koulutetun Muulin. Ehkä niin, ehkä en. Selviää seuraavassa jaksossa! ;)