Heportteri - lehti joka ui vastavirtaan

Pitkän linjan toimittaja ja päätoimittaja Teija Uurinmäki toteutti unelmansa omasta hevoslehdestä ja synnytti Heportterin. Lehti poikkeaa valtavirrasta ensinnäkin sillä, että se tosiaan on fyysinen painettu lehti. Printillä ei nimittäin ole mennyt kovin hyvin enää pitkään aikaan. Toiseksi lehdessä painotetaan pehmeitä arvoja ja hevosten parempaa ymmärtämistä. "Haluan vaikuttaa siihen, että hevosia ymmärrettäisiin ja kohdeltaisiin yhä paremmin. Jostain syystä tieteellinen tieto ei ole saavuttanut hevosihmisiä kovin hyvin. Toisaalta epäilen, että tilanne on alalla kuin alalla sama. Heportteri pyrkii omalta osaltaan korjaamaan tätä vääryyttä ja välittää tutkittua, luotettavaa tietoa ymmärrettävässä ja viihdyttävässä muodossa." Uurinmäki kertoo pääkirjoituksessa.

Lehteä varten oli joukkorahoituskampanja, johon minäkin osallistuin 25 eurolla. Sillä sai tämän ensimmäisen numeron painettuna kotiin. Joukkorahoituskampanjassa on aina joku minimisumma, johon tähdätään. Jos se ei tule asetetussa ajassa täyteen, saavat osallistujat rahansa takaisin. Heportterin kohdalla kampanja toteutui ja ensimmäinen numero toteutui. Seuraava, elokuussa ilmestyvä, on tekeillä.

Seuraavan numeron hintaa on muuten laskettu ja se on 17,90 euroa. Sinänsä se on paljon ja toisaalta ei. Hintaa selittää lehden fyysinen laatu, paperi ja painolaatu ovat erinomaisia. Lehti on paksu ja siinä on paljon luettavaa. Suurena painetun tekstin ystävänä voin nähdä itseni lehden tilaajana. Toisaalta 18 eurolla saa kovakantisen kirjan kirjakaupasta. Nämä on näitä elämän valintoja.

Seurasin lehden valmistumista Heportterin Facebookista siitä lähtien, kun sain siitä vihiä. Katsoin videon, missä Teija kertoi lehden tulevasta ulkonäöstä, koska taittopuoli kiinnostaa minua. En ole graafikko enkä varmaan edes opiskelun jälkeen omaisi sellaista silmää, kuin mitä siinä vaaditaan, mutta pidän siitä, kun lehti näyttää kauniilta ja kuvittelen ymmärtäväni aiheesta jotain.

Ja erottuihan se selkeästi edukseen. Tyyliltään lehti noudatteli asiapitoisia naistenlehtiä. Hevoslehtien pölyinen ja ummehtunut tyyli oli jätettu kauas jälkeen. Tässä ei ollut mitään viitteitä Hippokseen tai Hevosmaailmaan tai muihin lehtiin. Juttujen taitto seurasi juttujen sisältöä, tosin joillekin aukeamille olisin kaivannut kuvia tai jotain muuta keventämään sisältöä. Esimerkiksi lehden avaava pitkä artikkeli "Taikavoimia" tuntui ensisilmäyksellä ylitsepääsemättömältä raskaan taittonsa takia.

Paperilaatu on paksu ja laadukas ja sivukoko on leveä, joka antaa taittajalle ihan eri tavalla mahdollisuuksia kuin A4-kokoinen lehden sivu. Lehden kannessa on kaunis hevosmaalaus, jossa kaksi hevosta nuuskuttavat levollisesti toisiaan. Sen on maalannut Meri Kaarto.

Lehden jutut ovat normaalilehteä pidempiä, mutta onneksi väleissä on myös lyhyempiä juttuja keventämässä lukuelämystä. Sisältöä on laidasta laitaan, jonka takia punainen lanka jäi minun kohdaltani puuttumaan. Tietenkin ymmärrän, että kyseessä oli ensimmäinen numero, mutta jutut vaikuttivat sellaisilta että "otetaan kaikki mitä tulee mieleen", eikä lehdessä ollut mitään tiettyä teemaa. Tai no oli, kaikki perustuu tutkittuun tietoon.

Pitkä artikkeli Taikavoimia, josta julkaistiin maistiainen myös lehden nettisivuilla, vaikutti aluksi kukkahattuhörhöilyltä mutta kun taistelin sen kuvien puutteesta huolimatta loppuun, perustui se vankasti tutkittuun tietoon. Tosin, sisältö perustui ihmisen ja hevosen suhteelle ja koska itse en tietoisesti voimaannu hevosia halaillessani (en tietoisesti koskaan halaile hevosia), ei juttu sinänsä kolahtanut minuun. Mutta olin yllättynyt siitä, kuinka paljon aiheesta onkaan tutkittua tietoa ja kuinka sujuvasti se oli upotettu osaksi artikkelia.

Erityisen erinomainen ja mainittava juttu kertoi hevosten seerumihoidosta kesäihottumaa vastaan.

Eläinlääkäri Raija Hallamaa on kehittänyt jo jonkin aikaa sitten seerumihoidon, joka on hyvin auttanut kesäihottumaisia hevosia. Se tehdään hevosen omasta verestä. Lehdessä sen tekeminen oli selitetty niin hyvin ja kansantajuisesti, että jopa minä ymmärsin miten se toimii. Se toimii ilmeisesti samaan tapaan kuin sarkoidin hoito, siihenkin voi tehdä seerumia hevosen omasta verestä. Seerumia on saanut noin 300 hevosta 12 vuoden aikana ja 70% niiden omistajista kertoi hyötyneensä siitä. Seerumin tekeminen ei minusta kuulostanut edes kovin kalliilta. 42 eurolla saa seerumia kahdeksi kesäksi ja se yleensä riittää. Kyllä minä ainakin kokeilisin tätä, jos Muulille tulisi kesäihottuma.

Tämä juttu oli siis hyvä ja mielenkiintoinen, mutta mistä yllätyin iloisesti vielä lisää oli seuraava juttu, jossa oli haastateltu eläinlääkäri Oona Uunilaa, joka oli lisensiaattityössään tutustunut kesäihottumaan ja sen hoitoon. Hän ei usko veriseerumin tehoon ja pitää sitä homeopatiana, koska sitä ei ole voitu riittävästi tutkia. Tässä jutussa käydään tarkasti läpi kesäihottuman syyt ja seuraukset ja lopuksi Uunila suosittelee suojaamaan hevosen polttiaisilta esimerkiksi hyönteisloimen avulla.

En muista ihan hetkeen lukeneeni kahta artikkelia samasta aiheesta mutta näin eri näkökulmista, kiitos tästä!

Lyhyemmistä jutuista oli erityisen mielenkiintoinen yhden sivun juttu, johon oli referoitui kolme tuoretta hevostutkimusta. Näistä luen mielelläni jatkossakin!

Yksi artikkeli käsitteli pihattoja ja juttuun oli haastateltu myös Granåsan omistajaa Åsa Grönlundia. Olen kerran käynyt tallilla kuvaamassa kaverin valmennustuntia ja kävimme myös pihaton puolella. Paikat olivat tosi siistit ja upeat ja mietin tuolloin, että Muuli asuisi täällä tallilla varmasti, jos asuisin tuolla suunnalla.

Haastattelussa oli kuitenkin yksi pikkujuttu, joka ei siis liity pihattoon sinänsä mitenkään, mutta joka on itselleni ehdoton nou nou. Hevosilla ei pidetä olkea, koska ne syövät sitä. Lainasin Grönlundin kommenttia myös omaan olkiartikkeliini. Pihattojutun taitto oli mielestäni oikein erityisen kiva.

Pihattojutun kuvat olivat todella kauniita ja rauhallisia.

Niina Kirjorinteen juttu tuntumasta oli asiallinen ja hyvä, tosin en itse ole ihan vielä sillä tasolla ratsastuksellisesti, että hienosäätäisin tuntumaa tuolla tasolla. Vaikka toki pitäisi. Kaivan artikkelin esiin sitten, kun on se hetki. Lehteä en nimittäin ajatellut hävittää mihinkään.

Hevosen siedättämisjutun kainalossa olleet eri tavat siedättää olivat mielenkiintoiset. Olen toteuttanut melkein kaikkia jollain tasolla, mutta en ole ajatellut, että tavoilla on mitään erityisiä nimiä. 

Satu Lindstedin (satu.la-blogi) kirjoittama matkajuttu Espanjasta oli erinomainen matkajuttu hevosmatkailusta. Jutussa käytiin usealla eri tallilla ja tekstiä oli todellakin runsaasti, kuten lehdessä kuuluukin. kuvia oli myös paljon ja ne olivat hyvälaatuisia. Matkajutuissa se ei aina ole itsestäänselvyys. Tähän asti olen tottunut lukemaan matkajuttuja hieman puolueellisista näkökulmista, kun niistä kirjoittavat eniten henkilöt, jotka niitä myös tarjoavat. Tällainen puolueeton ihan taviksen tekemä reissu olikin hyvä valinta lehteen. Jutussa oli muuten mainittu myös minimuuli, kuvaa jäin tosin kaipaamaan.

Vaikka lehti ei olekaan vielä tavoittanut suurinta yleisöään, eikä kaikkia ratsastajia päätoimittajan mukaan edes ole tarkoitus tavoittaa, on siihen jo ehditty liittää termi "kukkahattu". Sillä tunnutaan nykyään erottavan kaikki valtavirrasta (saksalainen tyyli pitää hevosia) poikkeava hevosenpito. Olen itseasiassa aika hämmentynyt siitä, että jopa narunpyörittäjät eli luonnollisen hevosmiestaidon toteuttajat niputetaan hörhöihin, vaikka pyöröaitatyöskentely on rajuimmillaan aika kaukana kukkahattuilusta.

No takaisin lehteen. Se on  helppo niputtaa kukkislehdeksi. Ilmeisesti pihattoja pidetään hörhöhommina, koska Suomessa ei taida olla yhtään isoa kilpatallia, jossa kilpahevosia pidettäisiin pihatto-olosuhteissa. Suomessa ei myöskään ole vielä yhtään Stacy Westfallia, joka ratsastaisi Hihssissä vaativampaa koulua ilman varusteita. Ja jos jotain ei Suomessa ole, niin sitä ei ole olemassa.

Siedättäminen ja maastakäsittely on kyllä tekemässä tuloaan, hitaasti. En usko että kenelläkään on pahaa sanottavaa Andrew McLeanista (linkki vie Ellikin juttuun) ja moni on tästä kiinnostunut. Silti perisaksalainen hevosenkäsittely on meissä vahvasti sisällä.

Parhaimmillaan Heportteri kertoo juuri sen, minkä kaikki jo periaatteessa tietävät, mutta pysyttelevät silti vanhassa tutussa hevosenpitomoodissa. Heportterilla onkin vaikea tehtävä, kuinka tuoda uutta tutkittua tietoa hevosväelle ilman, että vanhoja tapoja lytätään liikaa?

Silloin lukija nimittäin menee puolustuskannalle eikä suostu ottamaan enää mitään uutta vastaan.