Riders Magazine on rohkea uutuus Lehtipisteessä, mutta miksei lehtitiimiin palkattu taittajaa?

Playsson.netin ahkeroima Riders Magazine tuli tänään saataville Lehtipisteen toimipisteisiin kautta maan. Hain omani Järvenpään sittarista. Oloni on ristiriitainen.

Periaatteessa olen iloinen siitä, miten joku vielä uskaltaa tuottaa uutta printtimediaa, sillä onhan se nyt tehnyt hidasta kuolemaa jo pitkään digin vallatessa markkinoita. Hevoslehdistä Hevoset&ratsastus sulautui Hippokseen ja Villivarsa on lopettanut. Tunne Hevonen tuli ja meni. Lisäys jälkikäteen: Olihan tässä myös Pro Hevonen, joka tuli ja meni. Jäljellä ovat Hippos, Hevoshullu, Hevosurheilu ja ihmeen pitkään kituuttanut Hevosmaailma.  Ja nyt uutuutena Riders Magazine, joka on saanut englanninkielisen nimen kustantajaltaan, joka tekee myös Ravi Magazine-lehteä. Sama julma hevosenpää löytyy molempien lehtien kannesta.

Mutta. Kun tehdään printtiä, niin minun mielestäni pitäisi tehdä kunnolla. Hyvät jutut tai kuvat eivät riitä, jos hommaa ei viedä loppuun asti. Lehdessä on hyvä kansi, eikä vähiten siksi, että siinä on pinkkiä, mutta mitä sitten tapahtui ulkoasulle ja taitolle? Miksi lehti näyttää sisällysluettelosta lähtien alakoulun luokkalehdeltä, jolla kerätään varoja Lintsin kevätretkeen?

Ainekset olivat kuitenkin olemassa, on kirjoittajahenkinen tiimi, on valokuvaajaa (Rosita on napannut hienon kansikuvan ja muut kuvat Aadan haastetteluun!), on toimittajia mukana tiimissä, mutta mitä hel-vet-tiä tapahtui siinä kohtaa, kun lehteä alettiin taittaa? Taittaja kun pelastaa heikommankin tekeleen, mutta tämä rohkea yritys ei todellakaan erotu lehtihyllystä edukseen nykyisessä ulkoasussaan.

Kerroin aiemmin blogissa, että taitan kissayhdistyksen jäsenlehteä ja olen ottanut mallia Aasiyhdistyksen mainiosta Pitkäkorvat-lehdestä, jota meillä taittaa ammattigraafikko. En ole itse ammattilainen, mutta jonkinlainen silmä minulla on ja tiedän, mikä toimii printtitekstissä ja mikä taas verkkotekstissä. En ole myöskään kirjoittamisen ammattilainen, mutta aika monta haastattelua ja artikkelia olen elämäni aikana kirjoittanut, lähinnä toki aaseihin liittyen. Joku haju minulla siis lehden teosta on.

Riders Magazinen sisällöstä vastaavat suurimmaksi osaksi bloggaajat. Mira (Mira ja Danny) on lehden päätoimittaja ja Penina (Pennie's - Based on a true story) toimii sisältövastaavana. Muita tuttuja bloggaajia ovat Kaktu (Kaktu & Futura), Linnea Huilla (Yonkers Boko's), Alex Muurinen (Alexsuuri), Rosita Dahlberg (Ride Love Laugh) ja Essi Sohlman (Dancing on four legs). Lisäksi tiimiin kuuluu muitakin henkilöitä, mutta nämä ovat itselleni tutuimmat ja olen kaikki muuten tavannut myös livenä!

Bloggaus ei kuitenkaan riitä siihen, että pystyy kirjoittamaan hyviä ja virheettömiä lehtiartikkeleita. Jutut olisi voitu oikolukea vielä kertaalleen jonkun kirjoittamisen ammattilaisen puolesta, jolloin puhekielen sanat ja väärät taivutukset olisivat ehkä karsiutuneet. Blogeissa tai verkkoteksteissä en edes huomaa virheitä, mutta printissä ne jotenkin pistävät silmiin paljon herkemmin.

Lehti kannattaa myös tulostaa ihan muutamaan kertaan ennen painoa, koska sitä selatessa huomaa oudot taittomokat. Muun muassa sen, että jos teksti on tasattu molempiin sivuihin, pitäisi viimeinen rivi jättää tasaamatta, jottei sanojen väliin tule pitkiä tyhjiä välejä. Anfangin käyttö on hyvä tehokeino, jutun ensimmäisessä kappaleessa. Sen jälkeen sitä ei pitäisi käyttää. Eikä ainakaan, jos sen perässä on vain yksi rivi tekstiä.

Kuvia ei ole lehdessä käytetty kovin rohkeasti, mutta koko sivunkin kuvia olisi lehteen mahtunut, jos fonttikoko olisi ollut maltillisempi ja tyhjät rivivälit olisi karsittu pois. Lehteen painettavien kuvien pitää olla hyväresoisia valmiiksi, tässä numerossa osa kuvista on rakeisia ja ne olisi pitänyt jättää kokonaan pois. Kenenkään Facebookista ei voi ladata taittokelpoisia kuvia.

Taitto-ohjelma Scribus ei nököjään päivitä sivunumeroita automaattisesti, Talliniksit on siirretty lehden loppuun ilmeisesti loppuvaiheessa kun sivunumero 25 on jäänyt juttuun. Osa sivunumeroista on aukeaman keskellä, kun niiden kuuluisi oletettavasti olla aukeaman ulkolaidoilla.

It's all about details! Nämä "pikkujutut" eivät olisi koskaan päätyneet taittamaani kissalehteen asti ja ihmettelen, miten tällaisia ei ole korjattu valtakunnalliseen levikkiin tehdystä lehdestä! Ne nyt näkee persesilmälläänkin, jos lehti olisi annettu riittävän monelle henkilölle oikolukuun ennen painoon lähettämistä.

Jutuista pidin ehdottomasti eniten Essin kirjoittamasta haastattelusta, jossa esiteltiin Turun cityhevonen Nuppu omistajineen. Juttu kulki hyvin, oli mielenkiintoinen ja helposti luettava. Sen sijaan hevosten laidunelämän tarkkailu oli jotenkin vaikealukuinen, vaikka oli paljon lyhyempi. Ja miksei tätä Mari Villikaria esitelty sen paremmin, mutta sähköpostiosoite on kerrottu? Irtokenkäjuttuun olisin toivonut enemmän kuvia, tai miten olisi video irtokengän lyönnistä Playssonin nettisivuilla? Lehtihän on enemmän kuin hevoslehti, jolloin sisältöä olisi kai tarkoitus olla muissakin muodoissa kuin printtinä?

Treenivinkit ratsastajalle olivat melko raskaita taittonsa puolesta, joten juttu ei houkutellut lukemaan.
Kuolainjuttu oli eniten lehtiartikkelin oloinen, koska siihen oli haastateltu useampia henkilöitä. Heidän suorat repliikkinsä erottuisivat kuitenkin paremmin, jos ne olisivat aina omalla rivillään, ja edelleen ne tyhjät rivit pois tekstin lomasta.

Kuvittele kunnon kynttiläillallinen kotona. On ostettu luomukarjan sisäfilepihvit kauppahallista, on musiikkia ja romanttista fiilistä. Ja sitten pihvi paistetaan kengänpohjaksi ja tarjoillaan paperilautaselta ketsupin kanssa. Sellainen tuli mieleen Katrin blogivinkkijutusta. Eli ainekset olivat, mutta vituiks meni. Jutun ulkoasu ja taitto on niin huono, että jutun lukeminen ärsyttää.
Lehdessä ei ole yhtenäistä ulkoasua ollenkaan.

Kuten huomaatte, en nyt näe lehteä oikein mitenkään tämän ulkoasun takaa. Takerrun lillukanvarsiin. Tällä ensimmäisellä numerolla ei tuntunut olevan sisältönsä puolesta mitään yhtenäistä teemaa, vaan juttuvalikoima tuntui sellaiselta "helpolta", eli mitä nyt sattuu tulemaan mieleen ja mistä sai helposti materiaalia. Pari artikkelia on Playsson.netin portaalista. Seuraava lehti ilmestyy joulukuussa, ja siihen on tulossa rapsaa ainakin Working Equitationista.

Minä rakastan lehtiä ja painettuja kirjoja. En kirjastolaisena halua, että ne katoavat digin tieltä. Minä haluan uskoa, että Riders Magazine parantuu numero numerolta ja ehkä jossain kohtaa sitä taittaa ammattimainen graafikko ja kielenhuollon ammattilainen tsekkaa tekstit läpi. Miksi lähteä tekemään näin isoa projektia mutta jättää homma puolitiehen? Ensimmäisen numeron pitäisi olla upeista upein taidonnäyte sisältöä ja ulkoasua myöten, että ihmiset kyselevät, milloin voi tehdä kestotilauksen.

Mutta totta puhuen, jos en tuntisi tekijöitä, olisi lehti jäänyt sinne Järvenpään sittarin lehtipisteeseen.
En ole pahoillani siitä, että siirsin blogini toiseen portaaliin Playssonista. En ole katkera siitä, etten liity mitenkään tähän lehteen. Tai ettei Muuli ole kansikuvassa. Saan urakoida lehtien parissa ihan riittävästi muutenkin ja Muulikin on loistanut Pitkäkorvien kannessa. Mutta jos seuraavaan numeroon tarvitaan apusilmiä oikolukuun ja taittoon, niin olen erittäin mielelläni käytettävissä, täysin ilmaiseksi.

Playssonin rohkeus on niin ihailtavaa, että olisi surku, jos lehti ei saisi jatkoa. Joten nyt vetoan teihin kaikkiin, ostakaa lehti, ja tallille toinen, tukekaa yritystä, moni muu ei olisi näin uhkarohkeaan yritykseen lähtenyt! Hatunnosto siitä!

Itse käyn ostamassa vielä pari numeroa, ihan kannatuksen vuoksi. Tee sinäkin samoin!