Kerroin edellisessä postauksessani, kuinka viikko maalla oli lähtenyt käyntiin. Kirjoitin tuon postauksen tiistai-iltana, joka oli kolmas kokonainen päivä Tukkilan ranchilla. Tuolloin olin vetänyt kaksi kokonaista päivää aamusta iltaan hommia ja tuolloin tiistaina minulla oli vapaa-aikaa päivä- ja iltatallien välissä. Odotin tuolloin kovasti harjoittelijaa paikalle, joka oli valitettavasti sairastunut. No hän saapui lopulta perjantaina, eli vedin peräsuoli pitkällä siihen asti. Ja sitten perjantain jälkeen lauantain. Enkä tuolloin perjantainakaan löysäillyt, siivosin huoneita ja vuolin viiden aasitamman kaviot.
Mutta postaus ei kerro aaseista, vaan siitä, mitä opin itsestäni tuon viikon aikana. No on tässä postauksessa jotain aaseistakin.
Päällimmäinen ajatus on se, että minusta ei todellakaan ole minkäänlaiseen fyysiseen työhön. Farmilla on ihan okei käväistä, kunhan tietää ettei se ole ikuista. Voin milloin vain nykäistä parin päivän fyysisen urakan, kunhan tiedän, että loppu häämöttää joskus. Selkä ja ranteet prakasivat tuon viikon aikana, mutta eivät tietenkään niin paljon etten olisi urakasta selviytynyt. Sitäpaitsi, en olisi saanut ketään tuuraamaan minua.
Olenkin siis erittäin tyytyväinen ammatinvalintaani ja siihen, etten koskaan mennyt paskalyseon (heinolalaiset tietää) soveltuvuuskokeisiin, hakiessani sinne ysiluokalla. On hyvä valinta pitää työ ja harrastus erillään.
Toisaalta, voin kaikin puolin paremmin kun teen työtä, jossa on selkeät työvaiheet ja lopputulos. Ja kun työssä on aikataulut. Nyt kun teen siistiä ajatustyötä liukuvalla työajalla, saan itseni työpaikalle hädintuskin liukuman puitteissa. Kun Tukkilassa oli pakko nousta torkuttamatta, sain itseni salamana ylös ja talliin. Aamiaisvieraat ja hevoset eivät odota.
Olen kuitenkin erittäin mukavuudenhaluinen, joten en todellakaan ole vaihtamassa alaa. Voin välillä tehdä tallia, vetää aasiretkiä ja viettää aikaa ulkona, kunhan tiedän ettei ole ikuisesti pakko.
Vihaan edelleen vesisadetta.
Olen aina arvostanut jyväjemmareita, tallinomistajia ja maitotilallisia siitä runsaasta työmäärästä, jonka he tekevät ihan joka päivä. Karjatilallinen saa 22 lomapäivää vuodessa. Harvoin viikonloppuna. Hevostalli sitoo vielä enemmän, koska sinne ei lomittajaa saa mitenkään, ellei sitten itse palkkaa sellaista. Nyt arvostan maatilallisia vielä enemmän kuin ennen, koska minä en siihen pystyisi.
Jos tallivuokran kanssa tekee tiukkaa, otan ennemmin lisävuoroja siististä sivuduunista, kuin alan tehdä tallivuoroja. Meidän tallilla ei tallivuoroja onneksi edes tarvitse tehdä, mutta ennemmin istun kerran viikossa kaupan kassalla kuin teen kerran viikossa tallivuoron. Ja näin olen toiminutkin. Paitsi että just nyt "meidän" kauppa on remontissa ja olen ollut poissa kassatyöstä vapusta lähtien. Marraskuussa kauppa avautuu entistä ehompana!
En haluakaan Muulia enää omaan pihaan, ellei sen pihattoasumuksesta ole mahdollista rakentaa niin automaattista, että viikonloppureissu onnistuu. Varamieheksi riittää henkilö, joka käy paikan päällä tsekkaamassa Muulin ja sen muulikaverin kunnon kerran päivässä. Elisa Vahdista voi tarkkailla tilannetta muun ajan. Kotitalli on niin sitovaa, ettei sitä tajua ennen kuin on sen kanssa naimisissa yhden viikon.
En ole koiraihminen, mutta jos jossain mielenhäiriössä vielä ottaisin koiran, olisi se jokin vinttikoira, esimerkiksi whippet. Päästää kerran päivässä juoksemaan vapaana ja lopun aikaa se kaivautuu peiton alle eikä suostu tulemaan ulos. Olen omistanut koiran parin vuoden ajan. Tuolloin tajusin vielä selkeämmin, ettei minua ole tehty koiranomistajaksi. Tuo koira oli sijoituksessa ja palautui erinäisten syiden takia kasvattajalle ja sai paljon paremman elämän kuin minun hoidossani. Joten sitä whippettiäkään ei meidän talouteen ole ikimaailmassa tulossa.
Jos työskentelisin hevosalalla, tai Muuli olisi kotitallissa, olen varma, etten tekisi Muulin kanssa yhtään mitään. Tekisin vain pakolliset tallihommat ja korjailisin paikkoja ja Muuli saisi vain olla. En enää jaksaisi. Ensin työt ja sitten huvit, mutta entä kun töiden jälkeen ei enää jaksa mitään?
Kun tekee ja menee koko päivän, ei ehdi tulla nälkä. Kuvittelin, että koko päivä ulkoilmassa saisi minut syömään virtahevon lailla. Lisäksi kuvittelin, että läski muuttuisi lihakseksi ja pari kiloa ekstraa katoaisi keskivartalostani tuon viikon aikana, mutta paskat. Vaaka ja peili kertoivat niiden olevan edelleen paikoillaan. Olen sellainen laihaläski. Tai niin ainakin uskottelen itselleni.
En pidä aasin huutoa enää ollenkaan kauniina. Kun Lumi karjuu kuin henkihieverissä aina, kun näkee minut pihalla, ei paljoa naurata. Aamuisin se onkin kilpajuoksua tarhan luokse, että ehtii heittää heinät ennen kuin se alkaa kiljua. Muuten tulee huonoja arvosteluja TripAdvisoriin, kun jengi herää aasien takia kuudelta lauantaiaamuna.
Olen syvällä sisimmässäni ihmisvihaaja. Siedän ihmisiä ympärilläni tiettyyn rajaan asti. Olen ystävällinen ja jotenkin elämäni aikana olen oppinut toimimaan ryhmässäkin. Mutta ai että kun olen ollut päivän ajan sosiaalinen, on ihanaa vetää ovi perässään lukkoon ja linnoittautua sisään.
Yllätyin kuitenkin itsekin, kuinka vieraanvarainen ja asiakaspalveluhenkinen minusta kuoriutui viikon aikana. Kun olen vastuussa "omasta" farmista ja majoittujista, kuuluu asiakaspalvelu isosti työhön. Raahasin huoneisiin patjoja ja peittoja, järjestin parhaimmillaan kolme spesiaalia aamiaistarjoilua aamun aikana, esittelin vieraille tiluksia eikä minulla ollut kiire siivota aamiaista pois. Oli mukavaa tutustua kallioporaajaan, mehiläishoitajaan, saksalaiseen perheeseen ja israelilaisiin bat mitsvan viettäjiin. Työskennellessäni ruokakaupassa, minua saatetaan vetää hihasta jos ajaudun hyllyjen väliin työvaatteissa. Etsitään tuotetta hyllystä ja kaivan reseptin kännykällä netistä. Voisin palvella ihmisiä vaikka koko päivän hyllyjen välissä, ellei minua koko ajan pimputeta takaisin kassalle. Kassallahan paikkani toki onkin.
Vaihtelu todellakin virkistää. Vaikka kyseisen viikon aikana mietin monta kertaa, että miksi ihmeessä lupauduin tänne, olen valmis myymään itseni orjaksi uudestaankin. Tämä viikko oli erittäin tervetullut irtiotto omasta vakituisesta työstä ja toisaalta kumpaakin työtä osaan nyt arvostaa entistä enemmän ja eri tavalla. Kliseistähän se on, mutta puolensa kummassakin.
Yllätyin, miten vähällä unimäärällä tulen tarvittaessa toimeen. En haukotellut Tukkilassa juuri ollenkaan, koska tein koko ajan jotain. Vain kun kulutin arvokasta vapaa-aikaani sohvalla, alkoi väsyttää. Kirjoitan tätä postausta parhaillaan sohvannurkasta takkatulen äärellä ja ai että olisi ihanaa ottaa tässä pienet esinokoset ennen yöunia! Olen pitänyt itseäni aina ihmisenä, joka tarvitsee mieluiten 9 tunnin yöunet, mutta taidankin tulla parhaiten toimeen 6 tunnin unilla. Ja mitä katkonaisemmat ne ovat, sitä parempi.
Huomasin miten helppoa on vierottautua somen käytöstä, kunhan vain on runsaasti korvaavaa tekemistä. Olen huomannut, etten enää osaa rauhoittua hetkeen ja vain olla ja tylsistyä. Suoritan ja teen koko ajan jotain, ja jos mitään muuta ei ole, selaan kymmenettä kertaa Facebookin feediä läpi. Se on oikeasti tosi typerää ja turhaa.
Mutta onhan se nyt aika päällikköä pyöriä bossina tiluksilla, kun tietää, että omistajat luottavat minuun, jos eivät nyt 100%, niin ainakin sen verran, että uskalsivat poistua maasta.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti