Lohjan koirakeskus järjestää luennon "Arkitottelevaisuus hevosille" sunnuntaina 10.12.2017 ja koska järjestäjä on tuttu aasipiireistä, kysyin tietenkin, jos saisin bloggaajana osallistua luennolle. Ja sehän onnistui! Ajattelin, että mainostan tapahtumaa ihan vain somekanavillani, mutta kun kuulin lisää luennoitsijasta, halusinkin haastatella häntä jo etukäteen. Jenni Hakosalo kun on lännenratsastaja, tutkimustyötä tehnyt eläintieteilijä, opettaja ja nykyään myös eläintenkouluttaja.
Jenni opiskeli aluksi eläinten hyvinvoinnin ja käyttäytymisen tutkijan ura mielessään Kuopion yliopistossa 2000-luvun alussa. Hän kaipasi hankitun teoriaosaamisensa rinnalle käytännönläheisempää otetta. Hän opiskelikin seuraavaksi hevosenhoitajaksi suorittaen maatalousalan perustutkinnon. Näin hän voisi paremmin soveltaa teoriaa käytäntöön. Mutta sekään ei riittänyt.
 |
| Kuvat postaukseen on tarjonnut itse haastateltava. Kuva: Tuomas Nuutinen |
"Sitten menin vielä opettajakorkeakouluun, koska ajattelin, että palvelisin yhteiskuntaa parhaiten, kun välittäisin monien ihmisten keräämää tietoa ja osaamista eteenpäin", Jenni kertoo. Eläintenkouluttajan tutkinto on hänen viimeisin opiskelurupeamansa ja hän valmistui 2012. Hän kiinnostui lännenratsastuksesta ja on myös kilpaillut siinä menestyksekkäästi SM-tasolla painthevosensa Charlies Doc Cashin kanssa. Linkki vie Sukupostiin. Myös kouluratsastus on Jennin sydäntä lähellä.
Eläintenkouluttajan tutkinnossa Jenniä kiinnosti eläinten hyvinvoinnin parantaminen, käyttäytymisen tunteminen ja eläimen ja ihmisen välisen vuorovaikutuksen parantaminen. Hän on hakenut oppia myös ulkomailta.
"Kävin muutama vuosi sitten Yhdysvalloissa ensimmäisen kerran haistelemassa hevosavusteisen toiminnan tuulia. Nina Ekholm-Fry on nykyään hyvä ystäväni ja se henkilö, jota kaikesta saamastani kokemuksestani on kiittäminen. Opiskelin siis ensin, miten ihminen voi olla eläimelle hyödyksi ja avuksi. Kuinka ymmärtää eläintä ja turvata sen hyvinvointia. USA:n reissuilla kartutin tietoa siitä, kuinka eläin voi olla osaltaan antamassa muun muassa elämänhallinnan työkaluja ihmisille", Jenni kertoo. Hän ei ollut Yhdysvalloissa tutustumassa niinkään luonnolliseen hevosmiestaitoon, vaikka muutamaa klinikkaa kävikin seuraamassa ja osallistui joihinkin myös käytännössä.
Positiivista vai negatiivista vahvistamista?
 |
| Vähän epäilyttää t. poni. Kuva: Tarja Kivirinta |
Tässä kohtaa pääsin hypoteesiini ja Jenni kertoi, ettei pidä siitä, että käytetään joko vain positiivista tai vain negatiivista vahvistamista hevosenkoulutuksessa pelkästään ideologian takia.
"Molemmille tavoille on paikkansa, siis sekä narunpyöritykselle että nameille. Mielestäni valintaa ei edes tarvitse tehdä periaatteellisesti. Senkun harjoittelee ne työkalut, mitkä kokee itselleen hyödylliseksi ja mihin on tullut tutustuneeksi. Harjoittelee ne tekniikat ja työkalut vielä niin hyvin, että niitä pystyy tilanteen mukaan soveltamaan. Ja mitä enemmän työkaluja on pakissa, sitä sujuvampaa ja tyylikkäämpää koulutuksesta tulee", Jenni tiivistää. Hän käyttää hevosten kanssa pääasiassa negatiivista vahvistamista, eli paineesta pois, koska se on helpompaa ja on niin lähellä ratsastuksen apujen käyttöä. Mutta joissain tilanteissa positiivinen vahvistaminen nami- tai rapsutuspalkkiolla on tehokkaampi ja nopeampi keino.
Olimme hänen kanssaan samoilla linjoilla siitä, että molempien tyylien ääripäiden kannattajat yrittävät turhaan luoda ristiriitoja menetelmien välille. Erot kun ovat lähinnä ideologisia, eivätkä liity todelliseen koulutustilanteeseen.
"On kiusallista ja noloa, kuinka ihmiset paljastavat oman typeryytensä kritisoidessaan toisten tekemisiä tutustumatta oikeasti siihen, miten ja miksi 'toisessa leirissä' tehdään eri tavalla. Kanssaihmisten kunnioituksen puute surettaa hevosihmisten keskusteluja kuunnellessa ja niitä lukiessa."
Jenni haluaisi säilyttää hevosharrastuksessa riemun ja ilon jatkossakin, vaikka on huomannut että varsinkin nyt somen aikakaudella saa turhankin helposti tietää, mitä kaikkea kuvassa tai videossa on väärin. Hän on huomannut trendin nousseen nyt viime vuosina, kun aikuisia naisia tulee yhä enemmän lajin harrastajiksi. He ovat harrastajina hyviä ja huolehtivaisia. Kaikessa tavoitellaan täydellisyyttä, jolloin harrastuksessa ei enää ole iloa, kun pelätään koko ajan, että pilaa hevosen tai tekee jotain väärin. Harrastajaa pelottaa, että joku tulee kuittaamaan, että väärin meni.
"Ihan kuin oltaisiin vieraannuttu normaalimaailmasta. Joillakin oma hevosharrastus tuntuu olevan niin utopistisen täydellistä, että on varaa etsiä virheitä toisten tekemisestä. Eihän hevosten kanssa toimiminen voi koskaan olla täydellistä, nehän ovat kuitenkin eläviä eläimiä, ja me olemme vain ihmisiä!" Jenni puuskahtaa. Hän kehottaa tekemään ja kokeilemaan virheidenkin pelossa, koska vain siten voi itse oppia.
Jennikin on huomannut nykyään hyvin yleisen "paskamyrskyn", joka nousee Facebook-ryhmissä välillä todella nopeasti, kun ihmiset opettavat herkästi toisiaan lähinnä negatiiviseen ja ei-rakentavaan tapaan. "Toivoisin ettei tämä harrastaminen olisi niin turhantärkeää, vaan ilokin säilyisi koko ajan mukana. Maailma on nyt vain mennyt sellaiseksi, ettei koskaan voi tehdä mitään kaikkien mielestä oikein. Joidenkin mielestä teet aina väärin", Jenni kertoo. Se on vain hyväksyttävä, että ei voi koskaan saada pelkkiä ylistäviä kommentteja, mutta on silti uskallettava tehdä ja harrastaa.
Naksutin takataskuun
 |
| Jenni harrastaa westernin lisäksi dressagea. Kuvassa Charlies Doc Cash, jonka kanssa Jenni voitti lännenratsastuksessa SM-kultaa vuonna 2013. Kuva: Tuomas Nuutinen |
Eläintenkouluttajana Jennillä on takataskussaan paljon tietoa ja kokemusta positiivisesta vahvistamisesta. Siinä hevosta palkitaan oikeasta tekemisestä jollain, mistä eläin pitää, eli yleensä herkuilla, mutta myös rapsutuksilla. Jennin ohje naksutinkoulutuksen ja ruokapalkkaamisen aloittamiseen on perinteinen.
"Hevonen pitää ensin lopettaa luopumaan, jotta ehkäistään, ettei se ala näykkiä. Lisäksi pitää tehdä itselleen selväksi, mikä on vahvisteen ja lahjuksen ero. Eli ei niin, että kun ihminen nyt ystävällisesti antaa porkkanan, niin odotetaan että voisiko hevonen yhtä ystävällisesti tehdä jotain. Se porkkana on palkinto jostain, mitä eläin tekee. Sillä vahvistetaan haluttua käyttäytymistä", Jenni neuvoo.
"Tunnepuolen tekemisenä namitus ei ole sen pehmeämpää tai lähtökohtaisesti parempaa, kuin mikään muukaan koulutus. Korrekti kouluttaminen on korrektia. Siihen ei pitäisi lisätä sellaista lällytyspuolen juttua ollenkaan", Jenni huomauttaa. Naksutinkoulutushan on hyvinkin tutkittavissa olevaa mekaanista koulutusta, jossa ei ihmistä tarvita ollenkaan, namit voi antaa myös automaatti. Tiesithän että pyöröaitatyöskentelyäkin voidaan hoitaa radio-ohjattavalla autolla?
Palkan Jenni kehotti valitsemaan hevoselle niin, ettei siinä ole kohtuutonta sokerimäärää. Myös heinä voi toimia hyvänä palkintona. Jos eläin on hyvin ahne, se saattaa kiihtyä herkuista niin paljon, ettei koulutuksesta tule mitään. Jos hevonen kiihtyy heinästäkin liian paljon, on parempi vaihtaa ruokapalkkio rapsutukseen. Palkan suunta on tärkeää, eli kun luopuminen on ensin opetettu ja hevonen osaa kääntää päänsä pois, annetaan herkku hevosen suun luokse. Eli hevonen ei tule ottamaan palkintoa ihmisen mahan edestä tai hamuile palkkaa käsistä. Tämän takia minäkin joskus loikin hassun näköisesti käsi pitkällä Muulia palkkaamaan. Jenni antoi vielä vinkiksi, että namin voi antaa myös kauhasta tai karsinan ruokakupista.
Johtajuus, onko sellaista olemassa?
Jennin mukaan ihmisen pitäisi olla hevoselle hyvä vastuunottaja ja huolehtija. "Ihminen tekee ne päätökset, jotka kuuluvat jatkossakin ihmiselle", Jenni tiivistää. "Eli ei anneta hevoselle sellaista virheellistä kuvaa, että sillä on esimerkiksi mahdollisuus siirrellä ihmistä, koska sitä mahdollisuutta ei kaikissa tilanteissa olekaan".Johtajuus-sanaa sekä rakastetaan että vihataan. Koulukunnista riippuen ihmistä joko pidetään tai ei pidetä hevosen johtajana. Jenni ei ajattele ihmistä hevosen laumanjohtajana samaan tapaan, kuin miten hevoslaumassa on johtajatamma.
"Silloinhan ihminen hylkäisi koko ajan hevosensa, kun lähtee esimerkiksi illalla tallilta kotiin. On katastrofaalinen ajatus, että minä olisin laumanjohtaja ja sitten hylkään lauman, kun menenkin sisälle nukkumaan. Jos todella johtaisin laumaa, niin hevostenhan pitäisi pyrkiä perääni kaikin keinoin! Hevoslaumoissa ei sanota, että heippa ja nähdään huomenna."
Ihminen ei noin muutenkaan ole hevosen silmissä mikään toisen hevosen vertainen otus, koska eihän mikään hevoslauman jäsen hengaile vain muutaman tunnin ajan päivässä hevosen kanssa ja kanna sille ruokaa.
Jenni käyttää hyvästä johtajuudesta sanoja "valistunut diktatuuri". Hevoselle on oltava johdonmukainen ja sillä on oltava rajat, eli kuten Jenni kertoi jo aiemmin, hevosella ei saa olla välillä mahdollisuutta siirrellä ihmistä ja välillä ei, vaan ihmisen toiminta on aina samanlaista.
"Sanavalinnat ovat vain pintaa. Ystävällinen käsittely ja hevosen arvostaminen hevosena on tärkeää. Sen tekemisiä on turha miettiä yli-inhimillistäen. Rajat ja johdonmukaisuus tuovat turvaa hevosen elämään, ja rajojen sisällä olevan tilan voi täyttää kiltteydellä, kunnioituksella ja välittämisellä. Hevosen hyvinvoinnin näkökulmasta elämässä on hyvä olla ennustettavuutta. Kun hevonen tietää, mitä tapahtuu kun se tekee jotain, niin se on todella tyytyväinen. Hevonen voi luottaa siihen, mitä seuraavaksi tapahtuu eikä sen tarvitse olla varpaillaan" Jenni kertoo.
Vaikka ihminen asettaakin hevoselle rajat ja rutiinit, saa se aikaan sen, että hevonen tietää koko ajan, että omalla toiminnallaan se voi vaikuttaa siihen, mitä tapahtuu. Kun hevosella on tavallaan mahdollisuus vaikuttaa tapahtumiin, sen elämänlaatu paranee.
Tekniikat ristiriidassa, vai ovatko?
Jenni ei pidä siitä, kun eri koulukuntia tai tekniikoita vertaillaan mustavalkoisesti toisiinsa. Hänen mukaansa on todella paljon hyviä tapoja tehdä, eikä tarvitse pakolla yrittää löytää sitä yhtä ainutta hyvää tapaa. Työkalupakkiin voi kerätä apuja monelta eri koulukunnalta. Kun kaikkiin tapoihin tutustuu tasapuolisesti, se vähentää myös tarvetta tuomita tai vähätellä muiden kuin omien tyylien käyttäjiä.Itse mietin pyöröaidan ja picaderon käyttäjiä. Kumpikin puoli kertoo, kuinka juuri tämä aitaus on vastaus ongelmiin ja kuinka siinä toisessa aiheutetaan hevoselle suurta kärsimystä. Kolmannet käyttävät näiden sijaan suurempaa aluetta, esimerkiksi ratsastuskenttää. Kaikissa aitauksissa tehdään ihan samaa juttua, liikutetaan hevosen jalkoja ja kun jalat liikkuvat, annetaan rauha.
Jenni on nähnyt suurten gurujen työskentelyä, mutta pitää suurimpina guruina niitä, jotka eivät nosta itseään jalustalle. "Suomessa on todella paljon osaamista, mutta vain he, jotka vaivautuvat jalkaannuttamaan tiedon muillekin, ovat niitä, jotka suurimman työn tekevät" hän kertoo. Netissä kun on paljon "osaajia", jotka ovat kyllä hyviä neuvomaan kärkkäästi ruudun takaa.
Jenni mainitsee kotimaisista hevososaajista pari, Kari Vepsän ja Mervi Pakolan. Vepsä on tehnyt suuren työn tuodessaan hevostaito-osaamisen koulutuksen kaikkien ulottuville ja Pakola on nuoremman polven kouluttaja, josta Jenni povaa seuraavaa isoa nimeä tähän maahan. "Hän tekee isolla draivilla ja viisaudella tätä hommaa, koko sydämestään", Jenni tiivisti.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti