”Muulin kanssa voi tehdä mitä vaan mutta älä karkuuta. Ja kuvia sit blogiin jos karkuutat.”Homma meni kutakuinkin just niin kuin tämä surullisen kuuluisa muulikauppa alkujaan ja moisilla lauseilla minut oli huijattu Muulin sunnuntailenkittäjäksi. Olin ihaillut Muulia kauempaa jo pitkään ja nyt saisin mahdollisuuden hipelöidä sitä oikein urakalla. Odotin sunnuntaita kuin jouluaattoa. Olin sopivasti lomilla armeijasta ennen triplaginestä (gines ts. kinkku = varusmiespalveluksessa vietettävä viikonloppu tai palveluksessa vietettävää viikonloppua ympäröivä palveluksessa vietettävä aika), olin liikenteessä samoilla silmillä kuin lauantaina baarissa, enkä tiennyt muuleista yhtikäs mitään. Mikä voisi mennä vikaan?
Ennen kuin päästään vauhtiin itse tämän sunnuntain kanssa, niin kerrotaas pari faktaa. Näin elämäni ensimmäistä kertaa tällaisen muulieläimen livenä, kun astelin sen kotitallille ihan vaan yhtä tuiki tavallista puoliveristä hoitamaan. (On toki mahdollista, että olen joskus nähnyt muulin ja luullut sitä aasiksi, mutta eihän sitä nyt kehtaa ääneen myöntää.) En aluksi tajunnut lainkaan, että tässä oli nyt joku muuli haudattuna. Ajattelin vain, että siinäpäs on ponilla pitkät korvat ja luttanan mallinen turpa. Tajuttuani kyseessä olevan juurikin tämä Muuliprojektin the Muuli olin aivan ällikällä lyöty ja sen jälkeen olen sivusilmällä pälyillyt tätä viehkeää superstaraa varjoista. Kerran keräsin rohkeutta ja kiikutin sille huolella valitun leipäsen hopeatarjottimella. Ei kelvannut, pudotti maahan ja jätti siihen. Fanin sydän oli särjetty tuhansiksi sirpaleiksi.
Sain kuitenkin uuden mahdollisuuden päästä piireihin. Asiaa hehkutin tietysti lähipiirilleni. ”Menen hoitamaan sunnuntaina muulia”, kerroin muina miehinä. ”Mikä on muuli?” kysyi yksi aivan yhtä muina miehinä. Toinen näytti vielä enemmän muina miehinä kännykän näytöltään tälle ensimmäiselle kysyjälle kuvaa Muuli-peräkärrystä. (Vieläkään en ole varma, oliko se oikeasti vitsi.) Kolmas viisaampana muuna miehenä korjasi tapahtuneen väärinkäsityksen: ”Se on semmone pikkuheppa, jolla on isot korvat.” (Tämä keskustelu on tosi kuin vesi, ei mikään clickbait.)
Noh, itsehän olen aina mieltänyt muulien alkuperämaaksi jostain ihmeen syystä Meksikon. Siellä ne toimii kuormajuhtana ja kaikilla on sombrerot. Että ehkä en sano mitään sille, joka ei tiennyt ollenkaan, mikä on muuli.
 |
| Tällainen Muulille asap, please. |
Ensimmäisenä perillä kohtasin sellaisen haasteen kuin naruriimu. Pidin tätä alkukantaista kappaletta kädessäni ja tuijotin sitä hyvän tovin haavi auki. Mitä? Miksi? Mikä? Häh? Tämäkö riimu? Miten päin? Hetken naruhässäkkää pyöriteltyäni muistin, että tälläsiä käyttää ne supermiehet, jotka kouluttaa mustangit suoraan aroilta ratsuikseen. Nyt oltiin niiku asian ytimessä. En tosin missään vaiheessa ollut ihan varma, että miten ko. vempain ois pitänyt kiinnittää. Vaihtoehtoja ei tosin ollut montaa, ottaen huomioon, että osaan vain kaksi solmua: umpisolmu vai vetosolmu. Umpisolmu ei ollut oikein toimiva ratkaisu, joten mentiin vetosolmulla, josta tuli siitäkin lopulta vain tavallinen solmu. (Myöhemmin löin päätäni seinään, kun en muistanut käyttäytyä niin kuin ikäiseni someteinin kuuluu ja hyödyntänyt googlea tässäkin ongelmassa.)
 |
| Ensikohtaaminen. (Epäilyttää. T. Muuli) |
Lopulta päästiin siihen tilanteeseen, että oli narut päässä ja eläin (kai) hallinnassa. Päästiin tarhan portista ulos nätisti, eikä kukaan päässyt karkuun vielä tässä vaiheessa. Seuraavaksi Muuli kuitenkin veti liinat kiinni ja tuijotti minua tympääntyneenä. En liiku ennen kuin annat kauraa, se oli ihan selkeä viesti. Noh, en antanut kauraa, vaan tein niin kuin amatööri ensimmäisenä tekee ja aloitin vetokilpailun. Lopulta Muuli ilmeisesti säälistä suostui kävelemään sen kuusi metriä siihen harjauspuomille. Erävoitto.
Muuli oli asiaan kuuluvalla tavalla kuorruttanut itsensä tiheällä kurakerroksella. Tämä ei kuitenkaan haitannut, pääsinpähän kaikessa rauhassa bondaamaan (bonding=tutustumista tai jotain sellaista) otuksen kanssa. Perfektionistin sieluni otti mielihyvin haasteen vastaan. Harjauksen yhteydessä opin paljon Muulin rakenteesta ja huomasin myös kyseessä olevan kovin herkkä eläin. Totesin myös Muulin kaviot aivan himputin söpöiksi, ihanat pienet jalat ja pikkukaviot!
Vaihtaessani harjauspuolta kohtasin pienen dilemman, kun en oikein meinannut uskaltaa alkaa eläintä perinteisin keinon siirtämään. Mitä jos se saa sätkyn ja vihaa minua entistä enemmän? Laskin kuitenkin käteni Muulin kyljelle ja painoin ihan kevyesti. Otus siirtyi kokonaisen metrin ja pysähtyi nätisti siihen. Siinäpähän seisoin taas haavi auki ihmetellen. Jostain ihmeen syystä olen lähes aina käsitellyt sellaisia hevoisia, joita pitää siirtää nosturilla, kun ei ne itse suostu väistämään. Muuli myös ojensi kavionsa minulle ihan omatoimisesti ja kaiken lisäksi piti ne ylhäällä omin voimin. Pisteet Muulille.
 |
| Lähtövalmiina! (Valmiina lähtemään takaisin tarhaan. T. Muuli) |
Olin niinkin radikaali etten edes sulkenut kentän portteja (huhujen mukaan ne ei muutenkaan muuleja pidättele), kun lähdin taluttamaan Muulia ympäri kenttää. Ei tapahtunut mitään sen kummempaa, kuin että kaksijalkainen käveli ja nelijalkainen seurasi. Mikä vielä hienompaa, silloin kun kaksijalkainen pysähtyi, pysähtyi myös nelijalkainen. Tällöin kaivoin ensimmäisen kourallisen kauraa. Muuli ehkä piti minusta nanoprosentin enemmän sen jälkeen.
Matka jatkui, vaihdeltiin suuntaa ja tehtiin erilaisia kuvioitakin, pysähdyttiin vähän lisää. Ei ongelmia. Jo tässä vaiheessa alkoi keltainen neste nousta päähän. Hah, ei tämä olekaan niin vaikeaa, kyllä minusta vielä muulikuiskaaja tulee. Muuli havaitsi ongelman heti ja palautti muijan maan pinnalle pöllimällä kaurat ilman lupaa suoraan vyölaukusta. En keksinyt, mikä olisi oikeaoppinen kurinpalautustekniikka, joten otin vain narun lyhyemmälle ja käänsin kaurat Muulin ulottumattomiin…
Aikamme kentällä pyörittyämme olin valmis lopettamaan tämän ensikohtaamisen. Sitä ennen halusin kuitenkin antaa kameran laulaa. Pysäytin Muulin ja lähdin peruuttamaan pois sen luota, olettaen että se jäisi paikoilleen ja voisin ottaa kauempaa pari kuvaa. Mitä vielä, Muuli seurasi korvat hörössä ja pysähtyi vasta saatuaan minut kiinni. Tässä kohtaa meinasi mennä sormi suuhun. Millä signaalilla Muuli jää paikoilleen?!?
Kokeilin useampaa tekniikkaa. Klassinen käsi-suorana-stop-merkin-näkösenä ei toiminut lainkaan, Muuli pysähtyi vasta kun tuo stop-merkki lepäsi sen turvalla. Liian lähellä siis. Kokeilin useampaa erilaista käsimerkkiä. Muuli ei edes jaksanut ihmetellä, mitä tuo muija tuossa huitoo, vaan se tuli aina luokseni ja jäi kiltisti odottamaan. Pirulainen, mitäs nyt? Lopulta keksin hyödyntää narua kädessäni. Aina kun Muuli meinasi ottaa askeleen luokseni, heilautin narua ja kas kummaa, eläin jäi paikoilleen odottamaan ja tapitti suuntaani korvat hörössä. En tiedä oliko tämä oikeaa tapaa nähnytkään, mutta Muuli seisoi paikoillaan ja sain otettua kuvia, joten erävoitto se oli joka tapauksessa.
 |
| Kaunis eläin! <3 (Palvokkee minua. T. Muuli) |
xoxo Sonja Mäkinen (aliupseerioppilas, heppatyttö__98 ja muulikuiskaaja)
(Kirjoitin juuri äsken neljä word sivua siitä, miten harjasin hevoseläimen ja talutin sitä kentällä. Tätäkö varten kävin lukion?)
 |
| Rakastuin! (Pelastakaa minut. T. Muuli) |
Ei kommentteja
Lähetä kommentti