Kissakin on valokuvauksen arvoinen

Hevoset pääsevät yleensä ainakin kerran elämässään astetta paremman kuvaajan muistikortille, ainakin jos ne kisaavat. Koiria kuvataan luultavasti seuraavaksi eniten (lähde: mutu) ja ne onkin helppo viedä studioon kuvattavaksi. Mutta entäs kissat? Rotukissapiireissä kuvaajan kameraan saattaa päästä näyttelyissä, kissanäyttelyitä kiertää nimittäin useampikin taitava kuvaaja. Ja ihan ilmaiseksikin. Tessa.lv pystyttää näyttelyihin usein oman studionsa ja kuvien hinnat ovat erittäin kilpailukykyiset.

Kaikki kuvat ovat Suvililja Photographyn käsialaa, kiitos!

Mutta entäs ne kaikki maatilojen urheat hiirikissat ja muut omistajiensa kehräyskoneet? Ne ihan tavalliset maatiaiskissat, jotka toimivat omistajiensa kullanmuruina ja tärkeinä perheenjäseninä? Kyllähän nekin ansaitsisivat päästä kerran elämässään astetta paremman järkkärin ja kuvaajan eteen? Ei nimittäin riitä, että itse omistaa järjestelmäkameran, jolla laukoo sarjakuvauksella holtittomasti sinne päin. Oikea kuvaaja säästelee ruudut oikeaan hetkeen ja antaa viimeisen silauksen kuvankäsittelyohjelmalla.

Ympäristö on tärkeä. Rakastan itse studiokuvia ja haluaisin Muulinkin kanssa toteuttaa vielä joskus mustataustaiset studiokuvaukset. Mutta kun ajattelen kissaa, näen sen ennemmin kuitenkin metsässä tai maalaistalon pihapiirissä. Studiokuvissa tulee eläin komeasti esille, mutta luonto antaa vielä hienomman taustan ja tietenkin monipuolisemman kuvausympäristön. On kiveä, kantoa, puunrunkoa ja erilaisia polkuja.

Omat kissani ovat sisäkissoja, mutta silti näen ne mielummin metsässä "villeinä ja vapaina". Ne ovat käyneet näyttelyissä ja nuoremman kanssa varmaan käydään jatkossakin, joten näyttelyreissuilla tulee mahdollisuus studiokuviin. Tällä nuoremmalla on vain rufismin (ruskean karvan) määrä kasvanut koko ajan eikä se ole enää yhtään niin hohdokkaan valkoinen kuin pentuna. Se hieman syö näyttelyintoa, koska tiedän jo etukäteen ettei Stinde tule koskaan pääsemään paneeliin eli ns finaaleihin. Koiranäyttelyistä poiketen se saa sertin joka kerta (jos ei syö tuomaria ja saa tuomioksi "ei voi arvostella"), koska on todennäköisesti ainoa mustahopea kissa omassa ikäluokassaan. Sertistä ei siis koskaan ole mitään taistelua.

Susanna (Suvililja.net) kävi kesällä koiravalouskurssilla. Hän on kuvannut aiemmin enimmäkseen hevosia, mutta myös koiria. Ja nyt myös kissoja. Koiria ja kissoja on helpointa kuvata, jos ne ovat vapaana. Silloin ihminen tai naru ei tule häiritsemään kuviin. Koiria pystyy käsittääkseni melko helposti myös omistajan toimesta ohjailemaan, mutta kissojen kanssa tämä on yleensä haasteellista. Ja harvempaa sisäkissaa pystyy pitämään vapaana vieraalla maaperällä.

Meidän Jehua kuitenkin voi, koska onhan se superkissa.

Suuntasimme Järvenpään Lemmenlaaksoon, jossa olen muutaman kerran Jehun kanssa käynyt retkellä ja alue on tuttu myös ratsastuksen takia. Lemmenlaaksossa on nimittäin pieni hiekkakuoppa, jonka reunoja olen yhden jos toisenkin kerran laukkaillut ylös. Nykyään siellä on tosin myös frisbee golf -rata, josta kerrottiin etukäteen ettei se häiritse liikkumista. Mutta pari ylämäkeä oli kyllä käyttökiellossa väylien takia.. Enkä tiedä haluaisinko laukkailla montun pohjalla maalin ympärillä muutenkaan. No eipä sitä tarvitse miettä muutenkaan, Muuli ei asu sillä suunnalla.

Jehua voi siis pitää metsässä vapaana. Se tulee perässä, välillä tosin hyvin närkästyneen kuuloisena. Se ei lähtökohtaisesti ammu kuuhun '(tai puuhun) koiria nähdessään, mutta otan sen silti aina kiinni kun koiria näkyy, en nimittäin mene takuuseen koiran turvallisuudesta jos rakki tulee iholle. Lemmenlaakso on melko unohdettu luonnonsuojelualue, joten kuvauspäivänä näimme vain yhden saman koiran kahteen kertaan. Muutama muu ihminen löytyi laavulta ja yksi oli heittelemässä frisbeetä.

Stinde, eli nuorempi kissani, joutuu luultavasti valjastelemaan koko elämänsä, niin hönö se on.
Kiersimme Lemmenlaaksossa kaikki merkittävät paikat, eli pitkospuut, Keravanjoen rannan ja hiekkakuopan. Susanna napsi kuvia ja minä yritin parhaani mukaan ohjata kissoja. Näin tämä toimikin parhaiten kun omistajalla on joku haju siitä, miten eläinten tulisi seisoa kameran suhteen ja kuvaaja voi keskittyä kuvaamiseen. Kun olen kuvaillut kissoja itse ilman avustajaa, on se ihan sattuman kauppaa että mitä tulee, jos mitään ylipäätään tulee.

Tässä vinkkejä, joilla saatat onnistua omissakin kissakuvissa.

1. Keskity itse kameraan, eli ota toinen henkilö huolehtimaan kissoista. Helpointa on jos toinen ihminen on aviopuoliso tai hyvä kaveri, jonka kissat tuntevat etukäteen.
2. Ota mukaan kissojen lempinameja ja lempihuiska, joilla niiden huomion saa kiinnitettyä edes sekunniksi ja ne ovat mahdollisesti paikoillaan
3. Hyödynnä kiviä, kantoja ja puunrunkoja ja pyydä avustaja nostamaan kissa siihen. Kissat pitävät yleensä kivistä ja pysyvät niillä sen aikaa että sarjakuvauksella saa ainakin kaksi kuvaa.
4. Kissasi on todennäköisesti valjaissa/pannassa ja narussa. Kouluta avustajasi löysäämään naru aina kun kuvaat. Pinkeä naru on ruma, tosin ohuen flexin saa helposti poistettua kuvista.

Kissani ovat abessinialaisia. Jehu on 11,5-vuotias IC&PR FIN*Udun Silver Apricot Njinyi ABY os, eli väriltään punahopea. Stinde on 1,5-vuotias FI*Taiga-Kissat Silver Miio ABY ns eli mustahopea. Nämä hopeaväriset abyt eivät ole kovin yleisiä, abyjen päävärit ovat punainen ja riista, mutta myös sinisiä ja beigejä löytyy. Jehu on punaisen hopeaväri ja Stinde on riistan. Jos joskus hankin "normaalivärisen" abyn, hankin ehdottomasti riistan.