Iita on Orimattilan kotieläinpuiston pieni muuli

Iita on pieni ruunikko muuli, jonka tapasin tiistaina sen talvikodissa Nurmijärven Lepsämässä. Iitan omistaa Orimattilan kotieläinpuistossa, mutta kuten monet muutkin kotieläinpihat, on se avoinna vain kesäaikaan. Iita onkin viettänyt jo monta talvea Lepsämässä Tarjan hyvässä hoidossa.

Tarja kävi moikkaamassa minua ja Muulia viime marraskuussa Elmamessuilla ja sovimme että kunhan valokuvauskelit paranevat, menen katsomaan Iitaa. No sitä odoteltiin ja odoteltiin (ei ollut kunnon talvea eikä kevät vielä alkanut) ja lopulta oli pakko mennä, sillä ylihuomenna eli äitienpäivänä Orimattilan kotieläinpiha avaa ovensa ja Iita asustaa kesän siellä.

Olisin toki voinut mennä katsomaan sitä Orimattilaankin, mutta onhan se nyt vaan fakta että talvihoitaja osaa kertoa eläimestä paljon paremmin kuin kesätyöntekijät.

Iita on syntynyt Korholan lomapesässä 10.11.1999 ja sen emä on new forest tamma Miss Degnemark af Roflstedt ja isä on aasiori "Simo", joka on syntynyt vuonna 1990. Korholan kotieläinpihalta on lähtenyt aika paljon aaseja vuosien aikana ja yhteistä niille on se, ettei Korholasta koskaan kerrota aasien sukutauluja. Lopulta, kun ostajat ovat väsyneet kyselemään, eläimet on rekisteröity suvuttomina ja mahdollisesti myös ilman syntymäaikaa. Olen itsekin lähettänyt sinne monta sähköpostia tiedustellessani jonkun aasin isää tai emää. Yhtään vastausta en ole koskaan saanut.

Iitaa ei ole rekisteröity Hippokseen, mutta lisäsin sen Sukupostiin niillä tiedoilla, joita talvihoitajalla siitä oli olemassa. Tiedot oli koonnut henkilö, joka parivuotiaan Iitan on ostanut Korholasta. Aika uskomatonta että Iitan hoito-ohjeet olivat kulkeneet muulin matkassa koko tämän ajan!

Iita oli tarhassa shettiskaverinsa Prinsessan kanssa ja viereisessä tarhassa oli Tarjan oma lämminveriruuna, aikaisemmin paljon rahaa juossut, Capehill's Capone eli Capu. Shettiskin viettää kesät Orimattilassa. Kaikki oli loimitettu asianmukaisesti, sillä tiistai oli taas sellainen ihan kunnon kevätpäivä. Oli aurinkoa, rakeita ja ihan kunnon kerros räntää.

Kysyin että voisiko Iitalta ottaa loimen hetkeksi pois kuvien takia. Tottakai voi, Iita ei tosin ollut asiasta ihan samaa mieltä. Olen ajatellut koko ajan että minun muulini on arka ja varautunut, mutta nyt kyllä tapasin paljon varautuneemman mulberon. Iita tuli hyvin varovasti haistelemaan ja näytti siltä että on valmis poistumaan paikalta heti kun tilanne vaatii. Loimen riisumiseen se suhtautui erittäin suurella varauksella.

Tarja kertoi että kun Iita tuli, oli hän hevosihmisenä ajatellut loimittaa sen sitten siinä jossain vaiheessa ja kun loimi ilmestyi Iitan viereen, ei muulista näkynyt enää jälkeäkään. Loimen suhteen olikin aloitettava pitkä siedätystyö ja nyt muuli seisoo paikoillaan kun loimea puetaan ja riisutaan karsinassa.

Kuvassa taaemmassa etukaviossa on kaviokuume akuutissa vaiheessa, Iita ei varaa koko painoa sille.

Tiistaina tilanne oli Iitan mielestä tietenkin aika epäilyttävä, mistäs se tietää kuka minä olen, että tulinko vuolemaan kaviot vai rokottamaan. Mutta kun laitettiin ponille riimu, sai Iitankin heti kiinni. Otettiin loimi pois ja kysyin jos eläimet voisi viedä toiseen paikkaan kuvattavaksi tarhan sijaan. Veimme ne pihan toiselle puolelle pienelle harjoituslaitumelle.

Laitumella ei ollut puhettakaan että Iita olisi antanut koskea, se söi heinää ja siirtyi tarvittaessa kauemmas. Se oli siis erinomainen kuvattava. Heinä tosin kiinnosti sitä niin paljon että pari ottamaani pääkuvaa sain kameraan ihan sattumalta kun metsässä tapahtui juuri silloin jotain jännittävää Iitan mielestä.

Tarja kertoi että sekä poni että muuli olivat oppineet toisiltaan pahoja tapoja. Poni heilutti päätään samaan tapaan kuin minunkin muulini tekee stressaantuneena. Poni taas oli opettanut Iitan monottamaan ihmisiä kohti, hirveen mukavaa.

Saatiin hässäkkää kun Capukin tuli laitumelle.

Kavioiden suhteen Iita on ollut jo nelivuotiaana hyvin tarkka, sillä Iitan silloinen omistaja on kirjoittanut muulinhoito-ohjeisiin että "kavioiden vuoleminen ei ole onnistunut kaikilta kengittäjiltä. siksi olisi tärkeää silitellä ja nostella jalkoja päivittäin sekä puhdistaa kaviot. Viilan ääneen totuttelukin olisi hyväksi. Rankaiseminen ei johda muulin kanssa mihinkään hyvään, mutta palkitseminen esim. jalan nostamisesta kuivalla leipäpalalla edistää oppimista".

Ensimmäinen omistaja ehti omistaa Iitan parin vuoden ajan, jonka jälkeen sen elämä on hämärän peitossa. Seitsemän vuotta sitten se tuli Orimattilan kotieläinpuistoon. Iita on nyt 18-vuotias. Jos Sinulla hyvä lukijani on jotain tietoa Iitan vuosista, niin kerro ihmeessä kommenttiboksiin!

Kaviokuume tarttuu herkästi alkukantaisiin hyviin rehunkäyttäjiin ja jossain vaiheessa Iitakin on saanut sen vasempaan etukavioonsa. Sen muoto oli muuttunut kaviokuumeisen kavion prototyypiksi, joten siitä ei voinut erehtyä. Kuvausaikana Iita olikin Metacam-kuurilla ja Tarja kertoi että kaviokuume oireilee yleensä keväisin. Hoitona siihen on nimenomaan kipulääke.

Iitan kaviot näyttivät minusta suhteettoman isoilta. Vaikka minun muulini on reilusti isompi, on sillä sirommat kaviot kuin Iitalla. Iitan säkäkorkeus on ehkä noin 110 cm. Rakenteeltaan Iita näytti minusta aika ponimaiselta. Se johtunee sen pienuudesta. Takapäässä oli pyöreyttä ja päässä oli ponimaista muotoa, eli silmät ovat suuret, sieraimet selkeät ja korvat olivat minusta aika pienet. Tosin kun nyt tätä kirjoittaessani katson kuvia, ovat ne ihan sopivan kokoiset. Omalla muulillani on melkoiset jättikorvat.

Iita on edelleen hankala kengitettävä, mutta Tarjan luottoseppä saa senkin kaviot vuoltua. En siis todellakaan tarjoutunut vuolemaan niitä kun kävin katsomassa Iitaa vaikka vuolukamat kuuluvatkin nykyään autoni vakiovarustukseen.

Iitasta tuli mieleeni eräs toinen forestimuuli, tosin tämä toinen on syntynytkin New Forestissa. Henrietta esiteltiin vuosi sitten Mulography-blogissa. Se on kulkenut ensimmäiset vuotensa vapaana ja erittäin villinä New Forestissa ja nyt sen omistaa Sarah Weston, joka myös kouluttaa hevosia. Henrietta on sillä tasolla että sitä voi koskettaa ympäri kehoa. Se sietää sen, mutta on hyvin varuillaan. Kaviot sillä kuluvat onneksi betonilla kulkiessa, mutta riimua sille ei ainakaan vuosi sitten saanut päähän.

Sarah kertoo postauksessa että ainoa keino millä Henrietan on saanut edes tähän pisteeseen on ollut naksutin ja palkinnot. Ilman niitä se olisi edelleen villimuuli. Pakko sanoa että vuosi sitten kun luin tämän Henrietan esittelyn tuoreena muulinomistajana, järkytyin. Pelkäsin että minunkin muulini jää noin araksi ja pelokkaaksi. Onneksi ei jäänyt.

Kyllä se vaan lohduttaa kun tietää että jossain on vielä omaakin arempia eläimiä, että en ole yksin hakkaamassa päätäni seinään. Iitan kohdalla olisi mielenkiintoista tietää onko sen elämässä tapahtunut joskus jotain sellaista, mikä on saanut siitä niin varautuneen vai onko se ollut sellainen alusta saakka. Tätä on varmasti käsitelty heti varsasta pitäen Korholassa, joten siitä se ei ainakaan ole jäänyt kiinni.

Orimattilan kotieläinpuisto on siis auki tänä kesänä ensimmäistä päivää sunnuntaina 14.5.2017. Puistossa voi vierailla klo 11-19 välillä ja sisäänpääsymaksu on aikuisilta 8 euroa ja lapsilta 6.

Iita jäi hetkeksi istumaan piehtaroinnin jälkeen.

Tarja kertoi että Iitan harja on syksyllä aina onneton nysä, mutta talven aikana se kasvoi todella pitkäksi!