Opitusti avuton, muotisana parin vuoden takaa

Hevosenpidossa on aina välillä vallalla joku termi, joka selittää sillä hetkellä kaikkien hevosten ongelmat. Ja nämä syyt ovat ihan oikeita, mutta aina välillä joku näistä on ylitse muiden, jonka ratkaiseminen muuttaa hevosen ihan toiseksi.

Jossain vaiheessa kaikki epämiellyttävä käytös hevosen taholta selitettiin kivulla ja käskettiin kutsua eläinlääkäri (lähde: hevostalli.net). Sen jälkeen neuvo hieman jalostui että hevonen on kyllä kipeä, mutta syynä on epäsopiva satula. Nyt uskalletaan jo puhua siitä, että vika onkin satulan päällä ja ratsastajan tulisi opetella ratsastamaan ottamatta tukea tasapainoon ohjista.

S1-nivel on nyt hiljattain ollut kovassa huudossa, se tuntuu aiheuttavan kipua joka puolelle hevosta.

Ja sitten oli tämä opitun avuttomuuden buumi. Tietyissä piireissä kaikki erityisen rauhalliset hevoset leimattiin opitusti avuttomiksi. Ne olivat siis menneessä elämässään eläneet sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole ymmärtänyt poistaa painetta koskaan oikealla hetkellä. Hevosraukkoja on retuutettu mennentullen myötäämättä koskaan. Ja tiukan paikan tullen hevonen jähmettyi paikoilleen odottamaan kuolemaansa, kun ei muutakaan voinut.

Tuire Kaimio kertoo opitusta avuttomuudesta kirjassaan Hevosen kanssa (2004), että opitusti avuton on sellainen hevonen, jonka kivusta johtuneet reaktiot on aina estetty fyysisesti esimerkiksi apuohjilla tai rankaisemalla rajusti. Lopulta hevosen on kannattanut vain sietää kipua näyttämättä mitään reaktioita, koska kivun näyttämisestä ei seurannut mitään. Ainakaan mitään hyvää.

Kaimion mukaan jo se, kun hevonen on ihan turta pohkeille, on opittua avuttomuutta. Tietenkään tässä hevonen ei kokonaisuutena ole opitusti avuton, vain kyljistään. Hevosta on siis paukuteltu niin epäjärjestelmällisesti kylkiin pitkiä aikoja, ettei se enää tiedä miten sen pitäisi niihin reagoida. Ehkä ratsastajakaan ei tiedä mitä se hevoselta haluaa kun jalka käy koko ajan. Sitten vaihdetaan tilalle kannukset ja kohta hevonen on kyljet auki ja yhtä turta niillekin. Otetaan raippa, jolla saadaan taas reaktiota, mutta naputellaan silläkin pari tuntia putkeen. Sama homma.

puuh puuh.

Oma ratsastusideologiani on sellainen että minä antaisin mielelläni hevoselle avut "mene ravia" ja hevonen menee ravia tasan niin kauan kuin annan avut "siirry käyntiin". Välissä saatan toki ohjeistaa sitä että "mene ravia hieman nopeammin", mutta en joka askeleella. Tai mistäs minä tiedän, kun olen aika huono ratsastaja, kunhan heitin.

Jotta päästään pikkuhiljaa niihin pitkäkorviin (onhan tämä kuitenkin muuliblogi), niin kerron elävän esimerkin joidenkin vuosien takaa. Olin kaverini kanssa parin aasin luona ja kaverini tarkoitus oli vuolla toisen niistä kaviot. Aasi kuitenkin kieltäytyi astumasta tallin edustalla olevalle betonoidulle alueelle. Aasia oli hetki aiemmin herkistelty talutusharjoituksin myötäämään paineelle ja seuraamaan ihmistä, joten ihan pystymetsästä sitä ei oltu haettu.

Tämä kyseinen aasi yksinkertaisesti kieltäytyi astumasta betonille. Sitä varmaan jännitti tilanne, jossa oli mukana uusia ihmisiä tai sitten sitä jännitti alusta, josta ne eivät kuitenkaan päivittäin kulje. Tai ehkä syynä oli joku muu. Aasi ei kuitenkaan suostunut astumaan betonille ja jos siihen yksi kavio saatiin, se taisteli vastaan.

Koska vuolijakaverini oli erittäin kokenut hevosihminen, me laitoimme lopulta ihmisvoimin aasin siihen betonille, jotta työ saattoi alkaa. Tässä kohtaa aasi lopetti pullikoinnin ja antoi hoitaa homman. Vuoleminen itsessään oli sille ihan tuttu juttu eikä siihen liittynyt negatiivisia asioita. Moni aasi on hankala vuolla, mutta ei tämä.

Opitusti avuton?

Tuolloin ja edelleenkin olen sitä mieltä että eläimen on hyvä olla kun se tietää ns paikkansa ja ihminen huolehtii kaikesta muusta. Tosin ns johtajuusteoria hevosten kohdalla on välillä in ja välillä out, riippuen ihan että mistä lähteestä siitä sattuu lukemaan. En siis osaa ottaa kantaa siihen, että luottaako hevonen sillä tavalla ihmiseen kuin me ymmärrämme luottamuksen vai rentoutuuko hevonen luonnostaan sellaisen ihmisen lähellä, joka toimii rutiininomaisesti. Hevonen/muuli/aasi on rennoin silloin kun se tietää mitä on tapahtumassa.

Kun palataan opittuun avuttomuuteen, oliko tuo aasi kuitenkin vuolutilanteessa opitusti avuton? Estimme sen pakoyritykset betonialustalta ja lopulta se totesi että on helpompi vain seistä paikoillaan.

Meidän silmäämme aasi näytti huokaisevan helpotuksesta, laski päätä ja odotti että toimenpide on ohi. Ehkä se kuitenkin Kaimion mukaan "riiputtaa kaulaansa tilanteelle luonteenomaisessa asennossa Kaula näyttää lyhentyneeltä ja hevonen pitää sitä suurin piirtein vaakatasossa, ei rennon hevosen tavoin pitkänä ja rentona lihaksiaan lepuuttaen. Hevosen silmien yläpuolella on usein kolmiomainen "huoliryppy". Asento näkyy parhaiten hevosen seistessä vapaasti. Esimerkiksi ratsastuksen aikana ohjat saattavat määritellä pään ja kaulan asennon" (Kaimio, T.  2004. Hevosen kanssa. 151.)

Aasin kipuilmeitä tai -asentoa ei tietääkseni ole tutkittu mitenkään erityisesti, joten siinä kohtaa aasin omistaja onkin avainasemassa tehdessään havaintoja eläimestään. Esimerkkiaasin vuolutilanteesta en tullut ottaneeksi yhtään kuvaa tai videota, joten en osaa sanoa mihin sen korvat osoittivat. Aasin ilmehdintä on kuitenkin hienovaraisempaa kuin hevosen. Aasin sieraimet laajenevat vain hieman sen puhistessa uudelle asialle ja sen pää on pääosan vuodesta niin karvainen, ettei siitä pysty mahdollisia huoliryppyjä havaitsemaan mitenkään. Jännittynyt ja ympäristöään tarkasti seuraava aasi nostaa pään ilmaan ja sen korvat on suunnattu tiukasti jännittävän asian suuntaan. Se lähtee kiertelemään jännittävää asiaa.

Itse havainnoin aiheeseen liittyen Muulia tässä yksi päivä kun otin pieniä videoklippejä. Seuraavalla videolla heitän sen selkään narua. Tämä on sille tuttua ja kun tein tätä ihan ensimmäisen kerran vajaa vuosi sitten, totesin kuvaajalle ääneen että tätä on taidettu tehdä ennenkin. Muuli seisoi hievahtamatta paikoillaan jo silloin, vaikka ihmisen kosketus noin muuten ei ollut sen mieleen.

Allaolevalla videolla Muuli on hyvinkin jähmettyneenä paikoillaan. Se säpsähtää vain siinä kohtaa kun alan heiluttaa narua sen yläpuolella, mutta silloinkaan se ei poistu paikalta.

Videon voisi analysoida niin, että Muuli on opitusti avuton. Se seisoo hievahtamatta paikoillaan eikä edes heiluta häntäänsä näyttääkseen tyytymättömyytensä. Sen kroppa on hyvin jäykkä eikä pää liiku. Silmän huoliryppyjä ei tästä näe, mutta ainakin jokaisessa kuvassa vuoden ajalta Muuli näyttää hyvin huolestuneelta. Muuli ei reagoi edes rapsutukseen mitenkään. Näkyvin ero Kaimion kuvailuun on se, että Muuli pitää päätään melko korkealla. Sen pään asento on aina tuo, kun se jännittyy. Onko se siis jo Espanjassa floodingia käyttäen siihen, kun sen selkään heitellään tavaroita?

Muulihan seisoi hievahtamatta paikoillaan myös silloin kun valjastin sen jokin aika sitten vapaana tarhassa. Pidin sitä tietenkin pelkästään hyvänä asiana, mutta onko totuus toinen? Olenhan erinomaisen hyvin saanut totutettua Muulin eri asioihin eikä se enää lähde pääsääntöisesti karkuun vaikka lähestyn sitä jonkin epäilyttävän asian kanssa. Kuten loimen, joka on mytyssä sylissäni. Muuli kyllä tuijottaa myttyä silmät suurina ja sieraimet suurina. Mutta koska siltä tulee edes jokin reaktio, ei se käsittääkseni ole silloin opitusti avuton.

Seuraavalla videolla hypin Muulin vierellä. Videolta näette kuinka se heiluttaa häntäänsä. Hännän heilutus kertoo siitä, ettei se tykkää siitä mitä tapahtuu, ja kukapa tykkäisi siitä kun 60 kiloa ihmislihaa yrittää karvoista repimällä kiivetä kyytiin? Niinpä.

No miten ylläoleva video liittyy opittuun avuttomuuteen? No sen verran että siinä näkyy jotain reaktiotakin (hännän heilutus ja ihmisen nuuskiminen ihan alussa).

Anna Kilpeläinen on oululainen ratsastuksenohjaaja ja eläintenkouluttaja, jonka tapaan toimia ja opettaa ovat vaikuttaneet mm Tuire Kaimio ja eversti Christian Carde. Kilpeläinen on kirjoittanut blogiinsa oman postauksen pohjautuen Tuire Kaimion kirjaan. Kyseisessä postauksesta löytyvät myös ne merkit, jotka kertovat hevosen opitun avuttomuuden tilasta. Eli ei mikään eläin pelkän jähmettymisen perusteella ole opitusti avuton, vaan siihen on monta muutakin "oiretta".

Ratkaisuksi opittuun avuttomuuteen annetaan positiivinen vahvistaminen. Tämä tila pääsee nimittäin syntymään helposti siitä, että hevosta on koulutettu vain ja ainoastaan negatiivisella vahvistamisella (paineesta pois) ja siinäkin mokattu ajoituksen kanssa. Kun hevosen annetaan itse ratkoa ongelmia ja sitä palkitaan hyvistä suorituksista, se uskaltaa jossain kohtaa tulla hieman ulos kuorestaan ja ryhtyy taas yritteliääksi.

No miten tämä kaikki liittyy mihinkään? Postaus lähti syntymään siitä ärsytyksestä että vielä jokin aika sitten kaikki hevosen haluttomuus oli tiettyjen piirien mukaan opittua avuttomuutta. Erityisesti sitä tuntui esiintyvän liikalihavilla alkuperäisrotuisilla pihattoeläjillä, jotka niiden uusi omistaja oli pelastanut kaltoinkohdellulta kilpahevosen uralta ja napannut vielä kengätkin pois.

Edellisiä omistajia on niin ihanan helppoa syyttää kaikesta. Jos hevonen ei halua satuloitua, on sitä varmaan aina ratsastettu väärin. Jos se ei anna kengittää, on sillä ollut ihan paska ja väkivaltainen kengittäjä. Jos se ei halua mennä maastoon, on sitä varmaan aina ratsastettu maastossa tiukassa paketissa niin, ettei hevonen saa haistella. Samalla oma sädekehä loistaa kirkkaana uuden omistajan  yllä, joka keksii päästään mitä uskomattomimpia syitä sille, miksi hevonen ei juuri nyt halua tehdä jotain asiaa.

Tämä postaus poukkoili hevosista aaseihin ja vain hyvin ohuesti muuleihin. Jotta eläimen kanssa voi toimia tehokkaasti, pitää tietää miten eläin lajityypillisesti käyttäytyy. Muulilla ei ole mitään lajityypillistä käyttäytymistä, joten on tutustuttava sekä aasien että hevosten käyttäytymiseen ja varauduttava molempiin vaihtoehtoihin siinä kohtaa kun muuli on ihmisen vahingon seurauksena päätynyt pattitilanteeseen.