Aasi josta kaikki alkoi: Velmu

Meillä kaikilla on varmaan Se Aasi, josta koko juttu sai alkunsa. Tai se voi olla hevonen tai jopa muuli. Minun elämäni aasi vaikutti elämääni noin kuuden vuoden ajan, josta neljä vuotta se asui kotonamme. Sen omisti Heinolan 4H-yhdistys ja kesät se oli kotieläinpihalla ja talvet, aina noin 9 kuukautta kerrallaan, se asui meidän kahden karsinan kotitallissamme. Ei se tietenkään yksin ollut vaan sen kaverina oli shettisruuna Seppo (Siltasaaren Celcius).

Meidän perheellämme ei ollut mitään hevostaustaa mutta vuonna 1997 meille tuli kaksi hevosta tallipaikalle. Niiden omistajat rakensivat navetan vanhaan sonniosastoon kaksi karsinaa. Navetassa noin muuten oli mulleja. Karsinat jäivät tyhjäksi keväällä 2000 kun niiden omistajat rakensivat oman hevostallin ja hevoset muuttivat tietenkin sinne. Heidän tarpeisiinsa rakennettiin myös pieni ratsastuskenttä.

Kun pidin netissä Aasinus-nimisiä sivuja, olin kirjoittanut sinne myös Velmun historiikkia vuoteen 2003 saakka. Olin kirjoittanut sitä 16-vuotiaan wannabeaasikuiskaajan innolla, joten ihan sellaisenaan ei itsekritiikkini anna tekstiä julkaista.

2016, kuva: Johanna Teittinen

Lyhyesti, en halunnut meille asumaan mitään saamarin aasia ja kun se tuli, oli kaikki sen kanssa hankalaa. Noin puolen vuoden kuluttia arki alkoi kuitenkin rullaamaan sen kanssa ja opin käsittelemään sitä niinkuin aaseja pitääkin, kärsivällisyydellä. Ja mitä enemmän sen kanssa oli touhunnut, sitä paremmin se toki myös toimi.

Velmu, silloiselta nimeltään Mälli, syntyi eräänä kesäisenä yönä vuonna 1990 Lempäälässä rauhallisella maatilalla. Siellä oli myös muita aaseja, joiden kanssa Mälli jutteli erittäin paljon. Lempäälässä oli myös poneja, jotka kevään korvalla muuttivat Mällin ja sen emän Mimmin kanssa Särkänniemen eläintarhaan Tampereelle. Mälli oli jo syntyessään vilkas ja viisas aasi.

Herran vuonna 1990 olen käynyt Särkänniemessä katsomassa aaseja (minä aidan takana).
Velmua, silloista Mälliä, ei tässä kuvassa kuitenkaan ole.

Mällin äiti oli samanlainen harmaa aasi, kuin Mällikin ja joka omasi ison heinämahan. Pian myös Mällille kasvoi suuri maha, eikä ole siitä hevin luopunut vieläkään.

Vuoden päivät kestivät Mällin lapsuusvuodet Lasten eläintarhassa. Eräänä päivänä ajoi pihaan Särkänniemen eläinkuljetusauto. Mälli oli nähnyt sen toki ennenkin ja se tiesi että sieltä saattoi tulla eläimiä ulos tai mennä sisään, mutta koskaan se ei ollut uskonut joutuvansa itsekkin sinne sisään.

(luulen että nämä seuraavat kappaleet ovat täysin mielikuvitukseni tuotetta)

Mällin ja Mällin äidin, Mimmin, hoitaja tuli ja pujotti Mällin päähän tämän riimun. Hän talutti Mällin pois tarhasta ja syötteli koko ajan leipää. Mälli ei aavistanut mitään pahaa. Vieras tyttö avasi kopin oven ja kaivoi hänkin taskustaan leipää. Mälli käveli luottavaisesti hoitajansa perässä koppiin, mutta kun huomasi minne oli tullut, peruutti hän ulos kopista vetäen hoitajansa mukaan. 1-vuotiaalla aasiorilla on jo paljon voimaa, eiväthän ihmiset saaneet sitä helposti koppiin. Mälli muljautteli silmiään ja alkoi hätääntyä, kun emää ei ollutkaan missään. Taas ne yrittivät. Vieras tyttö työnsi takaa ja hoitaja veti perässään kaurojen kanssa. Mälli meni poikittain lastaussillalle ja kompastui vielä sen reunaan lentäen polvilleen. Vieras tyttö lähti hakemaan Mimmiä tarhasta ja toi sen Mällin vierelle. Mällin hätäännys laantui emän vierellä.

Mimmi talutettiin koppiin ja kiinnitettiin sinne. Mälli ei enää muistanut miksi pelkäsi koppia, ja käveli sinne sisään. Hoitaja kiinnitti hänetkin sinne. Mälli tapaili turvallaan heinäverkosta heiniä kuten emänsäkin. Sitten hoitaja tuli sisään etuovesta, irrotti Mimmin ja talutti tämän ulos kopista. Mälli näki sen ja alkoi potkia seiniä ja kiskoa narusta, mutta naru oli vahvaa ja kireällä, joten Mälli näki vain silmäkulmallaan mitä ulkona tapahtui. Mimmi oli viety pihalle ja sitä vietiin poispäin. Nyt Mälli ei enää välittänyt ihmisten komennoista, vaan huusi ilmoille pitkän IIIHAAAA huudon. Toinen aasi olisi ymmärtänyt sen kaipauksen huudoksi. Mälli huusi koko sydämestään äitiään. Mimmi vastasi sille toitottaen hyvää matkaa ja turvallista elämää. Se oli nähnyt muidenkin varsojen lähtevän, ja tiesi etteivät ne enää palaa.

Mälli ei olisi halunnut lähteä turvallisesta kodistaan, vaan huusi pitkään ja kuuluvasti. Hän näki vielä viimeisen kerran emänsä, kun lastausiltaa suljettiin. Mällin huudot kaikkosivat Mimmin korvista kuljetusauton poistuessa.

(nykyään en koskaan käytä eläimestä hän-sanaa, 16-vuotias teiniminäni näköjään käytti)

Auto pomppi, kiihdytti ja jarrutti useita kertoja. Mälli keikkui autossa pitkään ennen kuin oppi seisomaan jalat harallaan. Paikassa jonne Mälli tuotiin, oli muitakin hevosia, joten Mällin oli helppo kotiutua. Vieras tyttö tuli taluttamaan Mällin ulos kopista ja vei isoon tarhaan. Mälli sai tutustua kaikessa rauhassa tarhaansa, muttei löytänyt emäänsä mistään. Hän masentui päiviksi, ennenkuin hyväksyi totuuden.

Taas alkoivat Mällillä onnelliset ajat. Sai liikkua missä tahtoo ja syödä koko ajan. Mutta nyt oli Mälli jo aikuinen aasi ja sen piti oppia uusia asioita. Ensin se sai suuhunsa kuolaimet. Ne eivät olleet paha juttu, kun sai leipää samalla suun täyteen. Mutta sitten ihminen halusi Mällin kävelevän perässä ja jopa kääntyvän. Kuolaimet painoivat sen suupieliä. Mällin oli pakko pysähtyä ja lähteä peruuttamaan. Ihminen vain veti ja sitten läimäytti raipalla Mälliä suoraan takapuoleen. Nyt oli Mällin pakko liikkua. Vastentahtoisesti se tuli tytön perässä, mutta alkoi tottua siihen, kun sai välillä syödä suuhunsa heinää.

Kuitenkaan Mällin koulutus ei jäänyt kuolainten tasolle, se sai vielä selkäänsä satulan ja ratsastajankin. Sitä Mälli ei voinut sietää. Sen oli pakko kieltäytyä liikkumasta, jottei hänen jalkansa olisivat taippuneet vinoon. Ihminenkään ei luovuttanut, vaan haki raipan ja pelotteli sillä. Mälli alkoi liikkua, ja eihän se sitten pahemmalta tuntunutkaan. Kauas se ei suostunut lähtemään, olivathan sen kaverit tallilla. Ei ihminen kauaa jaksanut Mällillä ratsastaa, kyllästyi siihen äkkiä. Mälli jatko elämäänsä oloneuvoksena olemalla vain söpö. Sen Mälli osasi hyvin.

Mällin varttuessa hieman vanhemmaksi, ajoi pihaan taas kerran hevoskuljetusauto (1997). Ulos astui vieras mies. Mälli ei juurikaan kiinnittänyt siihen huomiota, usein se oli nähnyt hevosten menevän sinne ja tulevan ulos. Itse se ei ollut joutunut sellaisen sisälle sen jälkeen kun joutui eroon emostaan. Tällä kertaa kopista kuului kuitenkin erilainen ääni kuin yleensä. Sieltä kuului hiljainen iiih iiiih iiiih. Mälli tunnisti äänen heti, sen emä oli sanonut niin Mällin lapsuudessa. Mälli avasi suunsa ja huusi kopille IIIIIHAAAAA niin kovaa kun pystyi. Sisältä kuului vastaus ja aasi aloitti potkimilla kopin seiniä. Mälli huusi iiiih-huutoja ja alkoi kävellä tarhan sivua höristellen korviaan.

Kopin tuonut mies alkoi avata koppia ja sisältä paljastui harmaa aasin takapuoli. Tyttökin tuli ja irrotti aasin edestä ja peruutti tämän ulos. Vieras aasi huusi Mällille ja Mälli vastasi välittömästi. Tyttö tuli viimein Mällinkin luokse ja tarjosi porkkanaa. Se ei oikeastaan ollut Mällin herkkua, mutta herrasmiehenä otti lahjukset vastaan. Liian myöhään Mälli kuitenkin huomasi joutuneensa vangituksi. Se ei mahtanut mitään, kun tyttö tuli ja sitoi aasin katokseen kiinni.

Toinen aasi tuotiin Mällin luokse ja päästettiin irti. Mälli joutui katselemaan kun toinen aasi söi Mällin heiniä ja piehtaroi Mällin hiekkapaikassa. Mällikin pääsi irti. Heti se juoksi toisen aasin luokse. Mälli oli suunnattoman iloinen tavatessaan viimein toisen aasin. Se olisi halunnut mennä tekemään tuttavuutta, mutta sai vastaukseksi nopean potkun päin naamaansa. Mälli alkoi jahdata toista aasia ympäri tarhaa yrittäen hypätä (tietämättä itsekään miksi) toisen selkään. Vastaukseksi se sai aina potkun ja vinkaisun. Tätä jatkui puolisen tuntia, kunnes Mällin oli oman turvallisuutensa takia luovutettava leikki. Mälli totesi toisen aasin tammaksi, se ei siis ollutkaan vihainen ori valtaamassa Mällin laidunta. Toinen aasi tuoksui Mällin äidiltä (se asuu Särkänniemessä Mimmin kanssa), mutta se ei ollut äiti. Saman värinen se kyllä oli ja saman näköinenkin.

Päivien kuluessa toinen aasi, Sanni, muuttui säyseämmäksi Mälliä kohtaan, ja antoi tämän jopa rapsuttaa itseään kaulasta. Lopulta Sanni ei enää potkinut Mälliä pois, ja tästä on todisteena seuraavana kesänä Särkänniemessä syntynyt aasivarsa. Sanni vieraili Mällin luona vielä toisenkin kerran. Myös siitä syntyi vuoden päästä varsa. Varsojen nimet ovat Särkän Samuel ja Santeri.

Mälli joutui kuitenkin pois kodistaan muutaman vuoden päästä. Se myytiin eräälle Heinolalaiselle sahatavaramogulille 50-vuotislahjaksi. Se joutui epämääräisiin oloihin, eivätkä uudet ihmiset ymmärtäneet sen kieltä tai tapoja. Miehellä ei ollut kuitenkaan lahja-aasilleen paikkaa, joten se sai lähteä hevostallille hoitoon. Siellä oli muitakin hevosia, ja Mälli innostui hyppimään niidenkin selkään. Usein se karkasi muiden hevosten joukkoon, ja usein niitä oli puolustamassa pikkuinen poni. Mälli joutui siis viettämään paljon aikaa karsinassa. Se ei nähnyt sieltä paljoakaan ja se joutui huutamaan usein. Sen uudet hoitajat eivät välittäneet siitä, ja tarjosivat sitä pois. Ketään ei kuitenkaan kiinnostanut aasiori, jolle oli kaiken lisäksi tullut kaviokuume ja sädemätä. Sen kaviot haisivat, ja liikkuminenkin oli hankalaa.

Eräänä päivänä tallille ilmestyi mies. Mälli ei vielä silloin tajunnut, mutta tämä mies muutti sen elämän kokonaan. Hän katseli aasia tarkastellen ja silitteli tätä. Muutamaa päivää myöhemmin mies tuli takaisin ja aasi työnnettiin kuljetusautoon. Mälli kieltäytyi totaalisesti menemästä autoon, olihan auto aina vienyt hänet pahempaan paikkaan. Puoli tuntia ihmiset tappelivat Mällin kanssa. Se ei kerta kaikkiaan mennyt autoon. Se tiesi ihmisten jekut. Kaurojen perässä se ei mennyt ainakaan. Lopulta sen voimat eivät enää riittäneet, ja se meni autoon.

Matka kesti taas pitkään. Oli kevättalvi (2000). Mälli pääsi paikkaan, jossa oli liikkuvia lumikasoja (lampaita) ja sitten poni, ihan oikea poni. Ei mikään iso ja vihainen hevonen, vaan kiltti poni, tai niin Mälli luuli. Potkuja tuli taas, mutta poni vain leikki. Täällä Mälli tutustui ensimmäisen kerran Seppoon, mustaan shetlanninponiruunaan. Talven aikana Mällin kaviot hoidettiin kuntoon ja se sai olla sisällä tai ulkona mielensä mukaan. Välillä poni lähti vetämään kärryjä pois laitumelta. Mälli ei pitänyt siitä, vaan huusi perään ja juoksenteli laitumella ja yritti jopa lähteä perään.

Keväällä, toukokuun puolessa välissä ajoi pihaan taas kerran hevoskuljetusauto. Nainen tuli ulos autosta ja käveli Mällin ja Sepon luokse. Molemmille laitettiin riimut ja niitä lähdettiin taluttamaan koppia kohti. Mälli ei olisi halunnut mennä sen lähellekkään, ja sitäpaitsi sen kavioitakin poltteli, joten kävely oli hankalaa. Seppo meni kiltisti autoon, mitä Mälli ihmetteli, eikö toinen tajunnut kopin vaaraa? Mällikin saatiin sitten työnnetyksi autoon, vaikka se vastustelikin. Se pelkäsi että poni talutetaan autosta ulos, mutta sekin jäi sinne. Takaluukku suljettiin ja matka alkoi Heinolaan.

Heinolassa oli vastassa valkoaitainen tarha ja muutamia muita eläimiä. Mälli tunsi olonsa kotoisaksi, ja huuteli muille eläimille. Seppo tuli samaan tarhaan. Tarha oli pieni, mutta siinä oli pari puuta ja ruohoakin. Yöksi pojat talutettiin muutaman sadan metrin päähän talliin, jossa ne saivat olla samassa tilassa. Karsina tosin oli pieni ja pimeä, mutta ainakin eläimillä oli seuraa toisistaan.

Päivät kuluivat kotieläinpihalla leppoisasti. Lapset kävivät harjailemassa ja syöttämässä leipää. Pari kertaa joku niistä hyppäsi Mällinkin selkään, mutta silloin Mälli tiesi olla liikkumatta. Se oppi myös puremaan ratsastajaa polvesta. Mälli oli siis erittäin taipuisa aasi. Seppo käveli päivät vieden lapsia selässään, mutta Mälli ei joutunut siihen hommaan. Sillä kyllä yritettiin muutaman kerran, mutta se oli oppinut olemaan juntti. Sitäpaitsi se ei halunnut lähteä Sepon luota pois.

Kotieläinpihalla sanottiin ettei Mälli ole oikein hyviä nimi kotieläinpihan aasille, jota erityisesti lapset käyvät katsomassa. Nimi vaihdettiin Kössiksi. Ruman kuuloinen ja muutenkin tyhmä nimi. Eikä eläimen nimeä noin vain mennä muuttamaan. Viimein joku keksi Velmun ja Velmuksi se jäi. Mällikin oppi pian yhdistämään Velmun itseensä. Pitkään se kuitenkin totteli Mälliäkin. Itse asiassa se tuli luokse, vaikka sille huutaisi mitä.

Kaviot alkoivat kesän aikana vaivata Velmua kovasti. Kävely oli erittäin hankalaa. Etukaviot tulivat päältä muhkuraisiksi ja kasvoivat pitkän pitkiksi. Niitä poltteli, varsinkin kun joku yritti puhdistaa niitä kaviokoukulla. Velmu hyppeli karkuun välittömästi, jos joku tuli nostamaan etukaviota. Se sai siitä raippaa. Velmu ei voinut ymmärtää tätä, eihän se mielestään tehnyt mitään väärää. Muutenkin sitä kuritettiin usein. Se oppi tunnistamaan pienimmänkin narun tai raipan heilahduksen. Velmu pelkäsi luutaa ja heiluvaa narua. Ylös nostettu käsi sai sen silmät pyörähtelemään villisti. Viimein tuli myös eläinlääkäri kavioita katsomaan. Velmu sai rauhoittavaa, ja samalla kun se katseli tähtiä, saatiin sen etukavioita vuoltua lyhyemmiksi.

Syksyllä eräs tyttö (minä) ajatteli että voisi tarjota talvikodin Seppoponille. Hän kävi kertomassa ajatuksistaan kotieläinpihan vastaavalle mutta vastaanotto oli tyly, joko otat molemmat tai et kumpaakaan. Tyttö ei missään nimessä halunnut aasia vaan pelkästään ponin. Niinhän siinä sitten lopulta kävi että molemmat tulivat, ja velä alle viikon varoitusajalla joten tarha piti vanhaan ratsastuskenttään saada nopeasti pystyyn.

Muutaman päivän päästä alkoi kotieläinpihalta lähteä eläimiä, ja myös Sepon ja Velmun oli lähdettävä. Taas kerran tuli hevoskuljetusauto. Velmu meni sinne tällä kertaa sopuisasti. Matka jatkui Lusiin. Velmu peruutti vauhdikkaasti ulos kärrystä ja se talutettiin Sepon kanssa karsinaan. Karsina oli saman kokoinen kuin koppi kotieläinpihallakin.

Iltapäivällä pääsivät pojat ulos karsinasta. Tarhaan oli saatu aiemmin päivällä toinenkin sähkölanka, joten sieltä ei olisi pitänyt päästä karkaamaan. Velmu nautti isosta tarhasta. Se juoksi Sepon kanssa puoli tuntia tarhaa ympäri, ennen kuin rauhottui syömään vihreää ruohoa. Illemmalla tuli tarhaan kolme tyttöä. Ne laittoivat Velmulle ja Sepolle suitset ja vielä Sepolle satulan. Kevyin tytöistä ratsasti Sepolla. Myös Velmun selkään ne kiipesivät. Velmu kieltäytyi luonnollisesti liikkumasta. Eivät ne kauaa jaksaneet yrittää. Lähdettiin taluttaen kävelylle tielle ja metsään.

Paikassa johon tultiin, oli paljon isoja hevosia. Ne pelkäsivät pieniä eläimiä. Velmu innostui, vihdoin tammoja, mutta se kiinnitettiin tiukasti puomiin. Se ei olisi halunnut olla kiinni, pyristeli vain. Mentiin kentälle. Yksi tytöistä kiipesi Velmunkin selkään. Velmu luonnollisesti halusi pois tylsältä kentältä. Se olisi halunnut hevosten luo, muttei sitä päästetty. Se alkoi huutaa, mutta tyttö laittoi kätensä Velmun sierainten päälle. Lähdettiin takaisin kotiin. Velmu olisi tietenkin halunnut takaisin hevosten luo. Yöksi eläimet laitettiin sisälle talliin, ja ne saivat käyttöönsä toisenkin karsinan, koska yksi ei riittänyt liikkuvaisille eläimille.

Seuraavana aamuna molemmat menivät tietenkin ulkoilemaan. Velmu oli kuitenkin päättänyt lähteä katsomaan tammoja naapuriin. Se odotteli että ihmiset häipyisivät ja kuunteli samalla ääniä tallilta. Vihdoin tuli tilaisuus. Velmu köyristi selkäänsä ja sukelsi molempien lankojen ali. Seppo tuli perässä, ja kaveristen pakomatka alkoi. Velmu muisti hyvin eillisen reitin. Se laukkasi tallille ja huusi hevosille tervehdyksensä. Seppokin piti tilanteesta. Se meni tallin lämminverisen orin aidan taakse ja alkoi polkea jalkaa maahan, ori korskahteli ja painui tarhan toiselle puolelle.

Karkumatka ei Velmun harmiksi kestänyt pitkään. Tallin tallimestari tuli ja nappasi eläimet kiinni. Ne suljettiin tarhaan, mutta missä kuitenkaan ei ollut sähkölankaa. Velmu polvistui ja sukelsi aidan ali. Tallimestari suuttui alituiseen karkailuun, ja talutti yhdessä tallin toisen työntekijän kanssa pojat kotiin ja tietenkin talliin sisälle. Tuota karkureissua ei Velmun olisi pitänyt tehdä. Nyt se joutui junttaamaan 18 tuntia vuorokaudessa sisätiloissa ja pääsi Sepon kanssa ulos vasta kun joku oli valvomassa. Velmu myös joutui narunjatkeeksi sähkölangan viereen kokeilemaan miten se toimii. Velmu ei tietenkään halunnut koskea lankaan, mutta kun se koski, ei se tuntenut kuin pienen näpäyksen.

Muutaman viikon kuluttua Velmu ja Seppo saivat taas alkaa olemaan ulkona aamusta iltaan, kun ne saivat myös isomman laitumen jossa kasvoi polveen asti mehevää ruohoa.

Velmun kanssa arjessa eläminen ei ollut helppoa. Se pelkäsi pystyyn nostettua kättä eikä karsinaa voinut siivota Velmun ollessa siellä, se meni nurkkaan ja veti hännän koipien väliin. Toisaalta se taas oli vahva aasiori, jonka vietit kutsuivat sitä jatkuvasti naapuritallille. Tallin hevosilla ratsastettiin vielä yleensä laitumen ohi, eli Velmu näki hevoset ihan lähietäisyydeltä. Tytöllä ei ollut mitään mahdollisuuksia saada Velmua pysähtymään jos se halusi lähteä naapuritallille.

Kavioita se ei juurikaan suostunut nostamaan, mutta ne oli pakko saada putsattua koska ne olivat liian pitkät ja ne haisivat voimakkaasti. Sillä oli ainakin sädemätä. Tyttö taisteli hikisenä joka ilta ja puolen vuoden päästä työ tuotti tulosta ja kengittäjä pystyi hoitamaan työnsä ilman että Velmu jouduttiin rauhoittamaan ensin. Terva tuntui auttamaan kavioiden hajuun.

Sepon ja Velmun elinpiiri ulkona oli melko laaja. Niiden tarhaosa koostui vanhasta hiekkapohjaisesta ratsastuskentästä joka ei mennyt mutaiseksi. Sen lisäksi niillä oli pieni alue metsää ja sen takana pitkään kesantona mutta niitettynä ollut luonnonlaidun.

Talven aikana Sepolla ajettiin ja Velmulla ratsastettiin jonkin verran. Koska kummallakaan ei ollut kenkiä, olivat ne täysin lomalla ns pääkallokelien ajan.

Keväällä Velmun kaviot tulivat taas kipeiksi, eikä kävelemisestäkään tullut paljon mitään. Kaviot kasvoivat äkkiä epämuodostuneiksi. Velmu ei halunnut lähteä aamulla ulos karsinastaan eikä liikkunut paljoa. Kengittäjällä oli tietenkin kiirettä, ja Velmu joutui olemaan tuskissaan kokonaiset kolme päivää. Kun se pääsi vähän ennen kengittäjän tuloa ulos ja piehtaroimaan, ei se enää noussutkaan ylös maasta. Tyttö kuitenkin työnti sen ylös ja kengittäjä tuli piikkeineen laittamaan rauhoittavaa Velmun suoneen.

Velmu alkoi hoipperoida ja levitti jalkansa, jotta pysyisi pystyssä. Se näki unta äidistään ja tyttöystävästään ja kaikesta ja kun se heräili unestaan, eivät kaviot olleet enää ollenkaan kipeät. Se pääsi ulos laukkailemaan Sepon kanssa.

Minä ja Velmu 2001. Kuva: Katri Määttänen

Kevättalvella 2001

2001

Seppo 2001

Onnea ei kestänyt kauaa, kun pihalle tuli taas hevoskoppiauto. Pojat tungettiin väkisin sisälle, vaikka Velmu oli päättänyt olla enää menemättä sisälle siihen. Perillä Heinolassa pojat joutuivat pieneen pimeään vankilaansa ilman vettä. Aamulla tuli tyttö niitä hakemaan. Pojat tunsivat paikan ja pienessä tarhassa alkoi kova takaa-ajo. Lapsia tuli paljon ja Seppo joutui kantamaan niitä selässään. Velmua ei kiusanneet muut kuin hyttyset.

Heinäkuussa tuli Velmulle ylläri. Särkänniemen koppi kurvasi pihaan ja sisältä kuului tuttua huutoa. Ihmiset viivyttelivät taas luukun kanssa, mutta lopulta ulos peruutti Sanni. Velmu huuteli tammalleen ja Sanni huusi takaisin. Kuukauden riitti Velmulla seuraa, ennen kuin Sanni kuskattiin takaisin Mimmin luokse. Syksyllä eläimet alkoivat lähteä tarhasta, ja pojat tulivat taas maalle lomailemaan. Ne juoksivat laitumella ympyrää ja nappasivat sälillä tupun heinää suuhunsa. Velmun kaviot vuoltiin taas ja ne alkoivat näyttääkin aivan kavioilta.

2001, Velmu etualalla

Sanni Heinolassa 2001

Velmu ehti jo huokaista helpotuksesta, mutta sitten raahattiinkin esille kärryt ja valjaat. Pahaa-aavistamaton Velmu valjastettiin ja ajettiin takaa. Tietenkään se ei suostunut liikkumaan minnekkään. Muutaman päivän päästä mukaan tulivat kärryt. Velmu ei saanut niitä edes liikkumaan, kun joku istui kyydissä, mutta viisaana heppuna tiesi että niitä on kiskaistava ensin kovempaa. Velmu ei vihannut kärryjä, mutta ei myöskään rakastanut niitä. Sen mielestä oli kiva nähdä uusia maisemia ja varsinkin kun se nyt pääsi Sepon mukaan sen lähtiessä ratsastukselle.

2001

Marraskuussa Seppo vietiin pois. Velmu jäi aivan yksin. Se huusi kovaa ja osoitti mieltään, muttei saanut Seppoa takaisin. Seppo oli Heinolassa kotieläinpihalla vetämässä lapsia kärryillään jouluun saakka. Velmu sai enemmän huomiota osakseen, mutta kun sille laitettiin satula, ei sitä juuri huvittanut liikkua mihinkään. Kun Seppoa ei kuulunut takaisin, kuluivat Velmun päivät junttaamiseen metsänlaidassa. Se odotti hiljaa loppuaan, tai ainakin melkein. Seppo tuli kahden viikon päästä takaisin. Velmu ei voinut uskoa sitä ja vartioi Seppoa siitä lähtien paremmin. Kesken kaurojenkin se kävi tarkistamassa, oliko Seppo vielä tallella seinän toisella puolella.

Talvi tuli ja samalla pakkaset. Oikein kylmällä pakkasella ei Velmu tietenkään olisi halunnut lähteä ulos karsinastaan, mutta pakkohan se oli. Sitten ne ihmiset keksivät laittaa iljettävän loimen! Ensin piti seistä ja odottaa että ne saa harjattua ja sitten vielä loimi. Se oli Velmun mielestä erittäin turhaa touhua, eikä halunnut seisoa paikallaan kun tiesi että ulkona on kaurat odottamassa. Kerran se sai tarpeekseen harjauksesta. Se hyppäsi takajaloilleen, mutta ei arvannut että tyttö huutaisi erittäin kovaa Velmun herkkään korvaan. Velmu laskeutui välittömästi alas ja seisoi loppuajan paikallaan. Oli loimessa hyviäkin puolia, tuuli ja sade eivät päässeet sen läpi.

Kevät tuli aikaisin ja aurinko alkoi jo tammikuussa lämmittää Velmun karvaista takapuolta. Lumi suli ja poluille tuli jäätä. Velmun kaviot eivät pysyneet siinä pystyssä, varsinkin kun Seppo laukkasi takaapäin ja tönäisi samalla. Kuitenkin takatalvi yllätti, ja laitumella saattoi olla lunta jopa puoli metriä. Niinä päivinä Velmu pysytteli portin läheisyydessä ja katoksessa, kun ei viitsinyt lähteä tekemään polkua metsään.

2002

2002

Kevät kuitenkin loppujen lopuksi tuli maaliskuussa ja tie talliin alkoi sulaa, mut ei enää Velmu liukastellut mennessään sisään tai ulos. Velmua alkoivat tietty taas kiinnostaa naapuritallin äänet, ja se hihkui iloisesti tammoille. Se ei kuitenkaan lähtenyt karkumatkalle vaikkei langassa ollutkaan sähköä. Aurinko lämmitti päivisin niin kovasti, että talvikarvat alkoivat kutittaa Velmun herkkää nahkaa. Se hinkkasi nahkaansa puuhun eikä auttanut vaikka tyttö tuli ja pyöritti joka ilta kumisualla ylimääräisiä karvoja pois.

Löysin vanhan kovalevyn kätköistä videon Velmusta. Silloinen kamerani ei edes nauhoittanut ääntä enkä yleensä edes kuvannut sillä videoita. Tässä Velmu stressaa karsinassa kun Seppo on viety karsinasta ulos.

Kesäksi Seppo ja Velmu kuljetettiin tietenkin kotieläinpihalle, tällä kertaa Velmu ei pelännyt kuljetuskoppia. Tyttö talutti sitä eikä yrittänyt huitoa narulla tai kepillä takajaloille. Heinolassa Velmu peruutti autosta ulos hieman liian reippaasti, ja oli melkein tippua lastaussillalta. Velmu nimittäin tunsi vanhat paikat ja oli mielellään menossa tarhaansa kohti. Seppo maleksi perässä, sitä ei huvittanut jäädä tänne pieneen tarhaan koko kesäksi.

Velmun kaviot alkoivat taas uhkaavasti kasvaa, ja käveleminen sattui ikävästi. Ihmiset eivät oikein ymmärtäneet mikä aasia vaivasi ja kengittäjän kutsuminen viivästyi liian kauan. Kun se lopulta tuli, saikin Velmun kavioista ottaa ainesta pois hyvn paljon. Ontuminen ei kuitenkaan loppunut tähän. Kesällä sattui Velmulle myös toinen harmillinen tapaus, sen iho alkoi ryntäiden kohdalta mätiä ja karva putoili tukkoina pois. Tähän vaivaan saatiin onneksi lääkettä apteekista ja märkiminen saatiin loppumaan, karvakin kasvoi pian takaisin mustaan ihoon.

Velmu sai syödä myös tuoretta heinää kuivan heinän lisäksi. Välillä se oli kesannolla syömässä ja toisinaan sitä taluteltiin pihalla. Velmu oppi pian ettei nainen, joka Velmua talutti, ollut kovin varma asiastaan ja Velmu sai kävellä mihin lystäsi pihaa ympäri. Velmulle se sopi hyvin, se oli kuitenkin vahvempi kuin nainen.

Syksymmällä muutama viikko ennen kotieläinpihan sulkemista, tuli Velmun toiseen takajalkaan iso haava. Isolta alueelta oli lähtenyt karvat pois ja osa ihoakin. Eläinlääkäri tuli kahdesti päivässä piikittämään Velmuun penisilliiniä estämään mahdollisia tulehduksia, joita mätäkuuu aiheuttaa. Haavaa myös pestiin ja käsiteltiin erilaisilla puhdistusaineilla. Hoidon aikana Velmu yleensä seisoi paikallaan, siitä tuntui hyvältä kun haavaa viilennettiin puhtaalla vedellä ja saihan se samalla runsaasti rapsuttelua. Pikkuhiljaa haava alkoi rupeutua ja Velmun ontuminen loppua.

Talvi ja sitä seuraava kevät kuluivat Velmun osalta rauhallisesti, jalat pysyivät hyvässä kunnossa eikä Velmu ontunut ollenkaan koko talven aikana. Seppo sen sijaan alkoi keväämmällä ontua, mutta se oli pientä ja meni onneksi ohi.

2003

Keväällä (2003) Velmua odotti yllätys, toukokuun alussa Lusiin kurvasi hevostenkuljetuskoppi mukanaan aasineiti Nellie Lohjalta. Nellille näytettiin laidun Velmun ollessa sisällä. Lopulta Velmukin pääsi ulos laitumelle, mutta sillä kesti hetken aikaa tajuta mikä sitä odotti tarhassa. Nellikin ihmetteli Velmua ja pian aasit juoksivat ympyrää tarhassa. Nelli potki oikein olan takaa, mutta koska se oli niin pieni, ei sen potkut velmua satuttaneet, mutta pitivät oripojan kauempana. Puolen tunnin kuluttua aasit rauhoittuivat syömään ja Seponkin saattoi päästää tarhaan niiden seuraksi.

Eläimet jäivätkin sitten öiksi ulos siitä eteenpäin, ensinnäkin yöt olivat jo tarpeeksi lämpimiä ja toiseksi Nelli ei antanut kiinni. Kahden viikon ajan elukat saivat siis viettää villiä ja vapaata elämää kunnes tuli päivä, jolloin ne olisi kuljetettava Heinolaan kotieläinpihalle.

Traikku kurvasi jälleen pihaan, Seppo ensin yksin Heinolaan ja sitten aasit. Nellin kanssa oli jälleen ongelmaa, lopulta ajoimme sen katokseen ja suljimme pakoreitin köydellä. Traileriin menivät molemmat aasit erittäin hyvin ja Heinolassa ne olivat jo ihan rauhallisia, tiesihän Velmu mihin oltiin tulossa ja Nellikin tottui pian rauhallisen luonteensa puolesta.

Ostin vuonna 2003 ensimmäisen digikamerani joten kuvien määrä kasvoi rajusti. Harmi vain että näiden originaalit ovat päässeet tuhoutumaan.

Keväällä 2003

Parin viikon kuluttua Nelli tuli jälleen kiimaan ja kun Velmu olisi saanut oikein luvan kanssa hyppiä sen selkään, satutti Velmu toisen etujalkansa, tai tarkemmin polvensa. Aasit erottettiin päiviksi eri tarhoihin ja viikon kuluttua Nelli lähtikin takaisin Lohjalle. Se oli myös ystävystynyt Sepon kanssa erittäin hyvin. Aluksi kuulin että Nelli olisi tullut kantavaksi, mutta tiineys oli varmaan mennyt kesken koska mitään varsaa ei koskaan tullut.

Kesällä alkoivat kotieläinpihalla myös ongelmat, erityisesti Sepon kohdalla. Se ei enää suostunut kävelemään kunnolla eikä jaksanut tarhassa potkia Velmua yhtään, joten Velmu oli kerrassaan turhautunut kun leikkikaveri ei enää leikikään takaisin. Syynä taisivat olla liian pitkät kaviot ja kesän lopulla eläinlääkäri totesi Sepolla kaviokuumeen, nyt siis molemmat sairastavat sitä kroonisesti. Lusissa pojat jaksoivat taas juosta kipulääkkeen ansiosta.

Koska Seppo on tarhapotilaana, sai Veltsu kokeilla taitojaan kärryjen edessä. Karolina ja Susanna, jotka kävivät hoitamassa poikia jo kotieläinpihalla, alkoivat käydä Lusissakin ja päätimme ajaa Velmulla kun Seppo kerta on sairaslomalla. Ja hyvinhän se meni, Veltsu laittoi korvat eteen ja käveli nätisti tien oikeaa reunaa. Ylämäissä joutuivat kyytiläiset hyppäämään pois ja alamäet menivät kiemurrellen, eli silloinkin oli parempi jalkautua.

Syksyllä 2003 meille tuli viikoksi hoitoon naapurin suomenhevostamma Karoliine. Karo olikin itseasiassa ollut meillä jo muutamana kesänä, eli silloin kun pojat olivat kotieläinpihalla. Se asui samalla kylällä ja ratsastelin sillä kesän ajan. Myöhemmin vuonna 2008 tulin ostaneeksi ensimmäisen oman hevoseni, joka oli tämän Karoliinen varsa. Se tuli aluksi kesähevoseksi ja se oli myynnissä, mutta kun sillä diagnosoitiin kaviokuume (kavioluu kääntynyt), myi omisaja sen minulle ja tallikaverille sillä sopimuksella että pidetään niin kauan kuin se kestää ja laitetaan sitten monttuun. Kolmen vuoden päästä yhteisomistajuus riitti minun puolestani ja olin ilman omaa hevoseläintä siihen saakka kun ostin Muulin vuonna 2015.

Sitä ei ollut tarkoituskaan astuttaa, eikä Velmu varmasti olisi edes ylettynyt vaikka tamma olisikin ollut kiimassa. Mutta tälläkin kertaa huomasi kuinka Seppo ja Karoliine menivät kimpassa laitumella ja aasi potkittiin kauemmas.

Syksyllä 2003

 

Sepon kaviokuume parani ennenpitkää ja kesällä 2004 Seppo ja Velmu olivat taas kotieläinpihalla. Syksyllä ne eivät enää tulleet meille, sillä olin lähdössä viettämään välivuotta Englantiin lukion jälkeen eikä äitini ollut kovinkaan kiinnostunut hoitamaan "poikia". Niille löydettiinkin uusi talvipaikka Lahdesta Yli-Marolan kotieläinpihalta, joka toimi läpi vuoden. Tai niin se oli toiminut siihen saakka, sillä juuri tänä talvena he joutuivatkin laittamaan pillit pussiin talvella. Pojat pääsivät kevääksi johonkin muualle.

Kesän 2005 olin töissä kotieläinpihalla ja syksyllä oli jälleen tallipaikan etsintä edessä. Pojat taisivat mennä Hollolaan Sannan tallille. Heillä oli ennestään shettisruuna, jonka kaveriksi nämäkin pääsivät.

2005 Kotieläinpihalla

Syksyllä 2006 ne menivät muistaakseni Mäntyharjulle tai Pertunmaalle ja haimme ne sieltä kerran Heinolaan kun seurakunta toivoi saavansa aasin pääsiäiskulkueeseen. Pukeuduin itsekin kaapuun ja talutimme aasia "Jeesuksen" kanssa seurakuntatalolta kirkolle. En nimittäin päästänyt Jesseä selkään koska hän oli kuitenkin aikuinen mies. Itse ratsastin kirkolta takaisin trailerille kaapu päälläni.

Kesä 2007 sisälsi paljon draamaa. Seppo oli viikon ajan toisaalla lasten ponileirillä leiriponina ja joko se, tai sitten jokin muu syy sai Velmussa laukeamaan sen elämän pahimman kaviokuumeen. Se käveli huonosti ja ontui yhteensä kolme tai neljä viikkoa vaikka sitä lääkittiinkin Metacamilla koko ajan. Minä itse tein päätöksen sen lopettamisesta ja eläinlääkärin oli määrä tulla viikonlopun jälkeen lopettamaan se. Viikonlopun aikana sille kaivettiin myös hautakuoppa vanhempieni maatilan maille.

Tapauksesta oli tarkoitus uutisoida myös paikallislehdessä ikäänkuin muistokirjoituksena mutta maanantaina, kun eläinlääkärin oli määrä tulla, oli minua aamuvuorossa (työskentelin tuonakin kesänä kotieläinpihalla) Velmu, joka ei enää ontunut! Soitin eläinlääkärille että mitäs nyt tehdään, niin hän sanoi että jatketaan seurailua eikä nyt ainakaan tänään anneta viimeistä pistosta. Hautakuoppa tosin oli monta vuotta valmiina, nyt se on peitetty etteivät metsäneläimet putoa sinne vahingossa.

Kotieläinpihan viimeinen kesä oli vuonna 2007 ennenkuin koko 4H-yhdistys lopetettiin Heinolasta. Seppo ja Velmu muuttivat Paasoon kotieläinpihan pitkäaikaisen työntekijän hoiviin ja olivatkin siellä monta vuotta. Kesällä 2015 ne vaihtoivat kuitenkin kotia ja poikien tiet erkanivat. Seppo jäi hevostallille Mikkeliin ja Velmu muutti Mikkeliin toiseen paikkaan.

Pojista on sanottava vielä sen verran, että aina kun meillä oli aasitammoja kylässä, valitsi Velmu seurakseen aasit ja jos meillä oli issikoita tai suomenhevonen tarhassa, jätti Seppo Velmun ihan yksin. Eli ne olivat kavereita olosuhteiden pakosta, sillä kyllähän eläin aina valitsee oman lajistaan seuraa.

2007

Susanna oli monena kesänä kotieläinpihalla auttamassa ja viimeisinä kesinä vedimme yhdessä myös eläinkerhoa ja ponikerhoa. Tässä ajelimme Velmulla varmaan viimeisen kerran Heinolassa kesällä 2007. Jo tuollon oli kahta tapaa laittaa lyhyt rintaremmi, joko valjaat niputtaen kuten kuvassa tai sitten aisan kautta, joka on ilmeisesti oikeampi tapa. Kirjoitan tämän tähän vain siksi ettei kommenttiboksiin tarvitse tulla kertomaan miten valjastus olisi pitänyt tehdä 9 vuotta sitten. Kuvassa Velmulla on myös sekki, joka laitettiin ihan kuvin vuoksi jotta aasi näyttäisi raviaasilta.

Kuva: Susanna Tynjä

Syksyllä 2007, Velmu ja Seppo uudessa kodissa. Minä painoin tuolloin vielä alle 50 kiloa.

Kesällä 2007 tapahtui Aasiyhdistyksenkin saralla ensimmäinen peliliike. Sovimme nimittäin aasi-ihmisten kanssa tapaamisen Särkänniemeen ja siellä silloin asuneet aasit, Niffe, Sanni ja Mimmi otettiin mukaan ja mentiin viettämään piknikkiä rantaan. Vajaan vuoden päästä tästä Aasiyhdistys perustettiin.

Aasimiitin originaalit olivat tallessa!

Velmu kävi treffeillä kaverini aasin Pinjan luona kesällä 2008 tai 2009 ja kävin Velmua moikkaamassa siellä. Vainikan aitan porukka kävi vuolemassa kaverini aasin kavioita siihen aikaan (ja edelleenkin) ja pyysin heitä vuolemaan myös Velmun kaviot. Maksoin lystin itse parantaakseni Velmun elämänlaatua. Hämärästi muistan että puhetta oli valkoviivantaudista jo tuolloin. Se oli aika uusi asia vielä silloin. Näistä reilun kuukauden kestäneistä treffeistä ei syntynyt koskaan varsaa.

Velmu ei siis ollut saanut yhtään tammaa tiineeksi sen jälkeen kun se muutti Heinolaan vuonna 2000. Ja sillä sentään ehti olla kolmet treffit.

Kesällä 2016 pääsin tapaamaan Velmua sen uuteen kotiin Suomenniemelle. Se oli ihan samassa hienossa kunnossa kuin aikaisemminkin, pullea maha, talvikarvan rippeet vielä kupeilla ja kavioissa näkyi samaa "kaarnakaviota" kuin aikaisemminkin. Uudessa kodissa kaviot oli kuitenkin hoidettu kuntoon ja ne olivat parhaassa kunnossa ikinä. Jos meillä ollessaan sillä oli jonkin verran "satulalaukkuja" eli läskikertymiä kupeilla, ei sillä enää ollut. Hevostammojen perään se kuulemma on edelleen.

Kaveriksi sille oli tulossa viereisen tarhan ja karsinan asukas, vielä aasiori Zorro, kunhan siltä syksyllä lähtee kulkuset pois. Velmun elämän aikana sen ruunaamisesta ei oikeastaan vakavasti koskaan puhuttu, vaikka olisihan sen elämä ollut paljon helpompi jos se jo kotieläinpihan aikana olisi ruunattu.

Ötökät olivat päässeet tikkaamaan Velmua rinnuksiin ja päähän, noin muuten se tarhailee kärpäsotsapannan kanssa mutta kuvien ajaksi se otettiin pois.

Kun kirjoitin postauksen Jämsän aaseista, on Ihaalla sama isä kuin Velmulla. Kurkkaa siitä postauksesta kaviokuvat, näyttävät hyvin tutuilta.

Zorro on tosi iso ranskalainen aasiori joka kuulemma on Ranskassa astunut sekä aaseja että hevostammoja.

Velmun talli osallistuu Aasitilojen avoimiin oviin tämän viikon lauantaina!!! Jos liikut Mikkelin suunnalla, mene ihmeessä tervehtimään Velmua ja Zorroa! Aasiyhdistyksen sivuilta löytyy lisätiedot ja osoite. Samalla reissulla kannattaa käydä myös toisessa Mikkeliläisessä paikassa. Heikkilän Yrttitila osallistuu myös ja paikkojen välillä on vajaa tunti ajomatkaa.

ps. Muulilla on eilen ratsastettu ekaa kertaa Suomessa. Itse olin stunttina. Kurkkaa kuva Facebookista tai Instagramista. Molemmat näen täällä blogissakin kun rullaat ihan sivun alalaitaan.