Aurinko paistoi jälleen muulin perskarvoille

Ja tämä ei ole aprillia sillä tämä tapahtui maaliskuun viimeisenä päivänä!

Reetta ilmoittautui ht.netin topikin avulla vapaaehtoiseksi muulinkesyttäjän assitentiksi ja sovimmekin aika nopeasti treffit Tukkilaan. Reetta pitää blogia omasta hevosharrastuksestaan, ja heillä tuli jo 10 vuotta täyteen ponin kanssa samana päivänä kun kuvailtiin muulia!

Oli ollut tosi synkkä päivä ja mietin että menee hyvä kuvauskalusto hukkaan.

Portilla vielä tajusin että unohdin kokonaan ottaa muulin kivennäiset mukaan, mutta ajattelin silti että kokeillaan.. No portille arvon leidi ei todellakaan tullut, se kyllä komenteli aaseja pihaton edustalla olkialueella, mutta yksikään niistä ei astunut mudan puolelle. Se myös katsoi meitä ja nakkeli niskojaan. Päätin mennä lähemmäs kokeilemaan, vaikka tiedostin että muulit tykkää erittäin paljon rutiineista ja kiinni ottaminen eri kohdassa aitausta voisi laukaista sen aivoissa primitiivireaktioita. Siispä hätävarjelun liiotteluksi sidoin narun jo ennen kiinniottoa aitaan, koska en halua että se ihan hallitsemattomasti lähtee mahdollisesti huitelemaan pitkin aitausta.

Mutta kaikki menikin hyvin ja muuli oli ennätysajassa kiinnitetty. Kiivetessäni aidan yli (ei bikinikuntoa tänäkään kesänä siis) muuli ei pakitellut yhtään.

Naruriimu sitten vain päähän ja talutin sen aidan vierttä portille. Mutakelissä oli se hyvä juttu että aasitkaan ei tule norkoilemaan portille kun polku on märkä.

Eikä tarha nyt niin märkä ole, märimmissä kohdissa saa koko kavion mutaiseksi, mutta näitä kohtia on harvassa. Pitkäkorvat vain kammoavat vettä hyvin syvästi eivätkä ne näköjään kovin vapaaehtoisesti poistu pihaton edustalta, jossa ne saavat makailla auringossa olkipatjalla.

Kaikki kuvat: Reetta Ollila

Muuli tuli reippaasti portista ulos eikä loikkinut yhtään mudalla. Sitten vain talliin sisälle.

Tallin pihalla oli olemattomasti liikettä eli ei pelottavia työmiehiä tai muita hiippareita. Yhtä ponia harjattiin kerittiin pihalla, muuli ei ollut moksiskaan. Ei edes valkoisesta karvamerestä tallin pihalla.

Tallissa nopeasti harjaustoimenpiteet, takajalat sain harjattua jo vuohiseen saakka. Nostelin ne pikaisesti samalla kun Reetta toimi etupäässä syöttäen nonstoppina kauraa. Enää viikko siihen kun kengittäjä tulee!

Muuli oli vähän levoton, mutta ei läheskään yhtä stressaantunut kuin tiistaina, jolloin se ei keskittynyt mihinkään muuhun kuin ulkona liikkuvaan Lotteen.

Rutiinia kunnioittaen pyörötarha odotti tässä välissä. Se sai siellä myös ne unohtamani kivennäiset, vein ämpärin etukäteen houkuttimeksi. Ei ole nimittäin yhtään huono idea opettaa tällainen hard to catch-muuli siihen, että pinkissä ämpärissä on herkkuja.

Omnomnom

Kuten kuvastakin huomaatte, pilviverho oli häipynyt sisälläolon aikana ja aurinko paistoi ja lämmitti ihanasti koko loppuajan!

Pyörössä tein normaalia taluttelua, pysähtelyä, peruutusta jne. Pääsin jo kyljen kohdallekin aika sujuvasti ja silittelin ja rapsutin sen selkää ja lautasia niin pitkältä kuin yletin. No ei se ihan näin hyvin mennyt, joka kerralla kun pääsin hipelöimään sitä lautasilta, se oli keskittyneenä johonkin muuhun. Putkiaivo mikä putkiaivo.

Peruutetaan

"Huomaatteko mun alakaulan, eikö oo ihana" t Muuli

"En ole mikään käärme" t Muuli

"Tulikohan tää naruriimu sittenkin liian kireälle kun eihän tää vaikuta ollenkaan siellä missä pitäisi!" t Kaisa

Kokeilin myös ensimmäisen kerran paiskoa narun päätä sen selkään ja kaulalle. Ja sitä oli muuten varmasti tehty sen kanssa ennenkin! Kunhan vain itse seisoin mahdollisimman hyvin muulin edessä, se ei välittänyt mitään vaikka naru lenteli sen etujalkoihin, niskaan ja selkään. Jätin myös narun selkään kun talutin muulia.

"En ole ihan varma onko tää hyvä vai huono juttu" t Muuli

Yksi takapakki meillä kyllä kävi, halusin päästä muulin sivulle ja se vain jatkoi pakittamista. En antanut periksi vaan kävelin samaa vauhtia sitä kohti. Se oli sille liikaa ja se kääntyi ympäri ja häipyi, olimme siis suljetussa tilassa pyörötarhassa niin se ravasi puoli kierrosta ja jäi paikoilleen. Otin narusta kiinni ja sidoin sen pään aitaan, ihan vain siksi että jos se häippäsee saman tien uudestaan, ottaisi naru vastaan.

Annoin muulin olla kiinni pitkässä narussa ja jatkoin väistätystä ja sen koskemista ja se meni paljon paremmin! Tämä on paljon rennompi silloin kun se on kiinni jostain. Vaikka naru olikin pitkä ja sillä oli turhan paljon liikkumatilaa. Tässä kohtaa kirosin myös että miksen tajunnut tätä aikaisemmin.. Olisin voinut jo aikaa sitten sitoa sen pitkällä liinalla aitaan kiinni ja harjoitella sen kanssa kiinniottoa ihan niin että otan narusta kiinni sen leuan alta, palkitsen ja päästän taas irti. Se tottuisi liikkeeseen päänsä alapuolella ja saisi aina palkinnon kun naru on mun kädessä.

Nyt tulee tän postauksen kliimaksi (taputa itseäsi päähän jos edes jaksoit lukea tänne saakka). Muuli otti askeleita kiinniollessaan ja käveli narun yli. Naru kiristyi ja osui sen jalkoihin. Muuli pyörähti ja alkoi pakittaa, naru meni tässä vaiheessa sen mahan alta ja takajalkojen takaa eli kun se peruutti, veti naru sen takajalkoja eteenpän samalla ku pää oli vinossa ja meni kohti kylkeä.

Vaikka minä tiedänkin että pitkäkorvat osaavat sisäsyntyisesti hoitaa tällaiset tilanteet, niin kyllä siinä sekunnin mietti että nyt toi eläin muuten rikkoo itsensä. Menin jo sen lähemmäs, mutta se vain pahensi rimpuilua joten jäin odottamaan. Muutamassa sekunnissa Muuli tajusi että se on muuten jumissa, laski pään alemmas ja katseli minua korvat hörössä. Tai no, katseli eteenpäin ja minä satuin olemaan sen edessä siinä vaiheessa.

Se katsoi rauhassa kun menin aidalle irrottamaan köyden ja päästin muulin takajalat vapauteen.

Moni hevonen olisi oikeasti repinyt itsensä rikki tai ainakin kaatunut yrittäessään, muuli seisoi hetken ihan sujuvasti kolmellakin jalalla.

Tämä oli minun virheeni, laittaa se nyt ylipäätään kiinni pitkällä narulla niin että riski on olemassa, mutta en todellakaan tarkoittanut että se sotkeentuisi naruunsa. MUTTA vaikka vahinko tapahtui, huomasi muuli nyt että minä päästin sen pois pinteestä. Tai ei sen aivosolut ehkä sitä niin ajatellut, mutta kun muuliin levisi hyvän olon tunne siitä että "huh, naru on poissa jaloista" niin minä olin sen lähellä siinä vaiheessa. Eli muuli saattaa ajatella tulevaisuudessa näin; "aah ton tyypin lähellä on helpottunut olo".

Eikä tässä muuten vielä kaikki (hae kaapista suklaata palkitaksesi itsesi jos luet tätä edelleen). Sain nimittäin aika uhkarohkean idean. Tallin pihalla ei ollut enää ketään ja maneesin pikkuovi oli jätetty auki. Mennään esittelemään muulille vielä maneesia kun se on ollut niin kiltisti!

Kävelin sen kanssa kentän aidan viertä, ihan vain siksi että saan narun siihen ympäri hätätilanteessa. Hätätilannetta ei kuitenkaan tullut ja oltiinkin pian jo maneesissa. Muuli ei ollut millänsäkään. Kävelin maneesin ympäri ja menin edestakaisin katosta tulevassa valokeilassa kuvaamisen takia. Annoin sille pitkän narun ja kaivelin itsekin hiekkaa jos se innostuisi piehtaroimaan mutta se vain maisteli hiekkaa hieman eikä ymmärtänyt ollenkaan mitä mamma yritti sille puhua.

Puolen sekunnin ajan mietin että päästän sen vapaaksi (saatoin sanoa sen myös Reetalle ääneen) mutta onneksi tulin järkiini, tässä oltiin veivattu jo niin kauan että en jaksa toista mokomaa yrittää metsästää muulia maneesista.

Muuli käyttäytyi maneesissa kaiken kaikkiaan todella rauhallisesti ja esimerkillisesti siihen nähden että se oli ehkä ensimmäistä kertaa elämässään maneesissa, tai ainakin Suomessa ensimmäistä kertaa maneesissa. Toki maneesissa on niin vähän virikkeitä että eihän siellä pitäisikään olla mitään pelättävää.

"Katsotaas muuli montako askelta ollaan otettu tänään.. Vai oliko ne niitä Axl Smithin juttuja" t Kaisa

Lopulta muuli pääsi takaisin aasien kanssa ja kannoin niille lisäksi pihalta talikollisen heinää ja latasin pihaton täyteen olkia. Nämä imuroivat oljet sieltäkin todella tehokkaasti, ja mitä eivät imuroi, paskovat päälle.

Yläkuvassa on vielä hetki sen jälkeen kun otin jo naruriimun pois, palkitsin muulia kun se jäi vielä tähän lähelle eikä häipynyt. Sitten poistuin aitauksesta ja muuli poistui aasien luo.

Sain Reetalta kuvia jo samana iltana ja nämä ovat aivan supermahtavia! Tulee kamala kamerakuume aina kun joku ottaa mestariotoksia viimeisen päälle olevilla vehkeillä. Näissä on selvää kansikuvamatskua seuraavaan Aasiyhdistyksen jäsenlehteen, johon kirjoitin kuuden sivun mittaisen stoorin muulista.

Tässä on muulin normi-ilme

Ja tässä on peljästynyt muuli, joka puhisee sieraintensa kyllyydestä.

Tämä tarha on muulin mielestä liian märkä kuljettavaksi, tai ainakaan kovin mielellään.

Om nom non, ihania oksia!